Xamkin Game Design -koulutus juhlii 10-vuotistaivaltaan


Suvi Pylvänen kirjoittaa omakohtaisten muistojen näkökulmasta pelisuunnitteluopetuksen menestyksekkäistä vuosista – joita on vielä tulossa! Hän toimii Game Design -koulutusohjelmavastaavana Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (Xamk).

Vuosi 2013, jolloin Angry Birds oli kokenut isoimman menestyksensä, HayDay oli juuri julkaistu ja peliala oli yksi maan kasvavimmista teollisuudenaloista, moni korkeakoulu heräsi siihen, että pelit ovat vakavasti otettava koulutusala. Kouvolan kaupungissa peliala oli osana kehittämistoimia ja lähdimme isolla joukolla Kölniin GDC Europe -matkalle, joita silloin vielä järjestettiin. Hankkeen ohjauksessa opiskelijat maalasivat kesän aikana seiniä ja järjestelivät studiotilaa. Syksyllä pidimme Meduusa Game studion avajaiset.

Pelisuunnitelun painopiste muuttuu ja katselukulma muuttuu sen mukaan minkä linssin läpi sitä katsotaan. Kuinka tulkitsemme sanan design ja game design?

Samaan aikaan medianomikoulutusta Suomessa vähennettiin ja täten myös silloisen Kymenlaakson ammattikorkeakoulun opetustarjonnassa ollut digitaalisen median koulutusohjelma joutui muun mediakoulutuksen kanssa leikkurin alle. Koulutusohjelman sisällössä pelit olivat olleet isossa osassa jo vuosia, mutta eivät kuitenkaan koko koulutuksen fokus. Muotoilun koulutuksen alla ollut kansainvälinen design-koulutus päätettiin muuttaa kokonaan pelialan koulutukseksi ja ensimmäiset valmistujat olivatkin nimellä Bachelor of Design. Olimme valmiiksi kansainvälinen opettajatiimi, vaikka osa olikin tehnyt töitä suomenkielisessä koulutuksessa. Virallisesti Degree Programme in Game Design alkoi vuonna 2014. Tätä kirjoittaessa tajuan, että vietämme tänä vuonna 10-vuotisjuhlavuotta.

Pelisuunnitelun painopiste muuttuu ja katselukulma muuttuu sen mukaan minkä linssin läpi sitä katsotaan. Kuinka tulkitsemme sanat design ja game design? Kuinka kapeasti tai laaja-alaisesti tämän määrittelemme? Luontaisesti osana muotoilukoulutusta painopiste on käyttäjäkokemuksessa, esteettisessä lopputuloksessa ja luovassa ongelman ratkaisussa, jossa pelit ovat osa tarinankerrontaa, pelimaailman rakentamista, pelimekaniikoiden innovointia ja sujuvaa pelaajakeskeisen vuorovaikutuksen rakentamista – merkityksellistä pelaamista. Eric Zimmermania lainatakseni suunnittelija luo kontekstin, jonka osallistuja kohtaa, ja josta merkitys syntyy. Projektipohjainen oppiminen ja iteratiivinen suunnittelu on kaiken keskiössä. Itselleni Taideteollisen korkeakoulun medialabran alumnina lähestymistapa oli luontaista.

Tätä kirjoittaessa tajuan, että vietämme tänä vuonna 10-vuotisjuhlavuotta.

Haaveilin tohtoriopinnoista ja kirjoitin tutkimussuunnitelmaa, mutta kaiken vauhdin hurmassa, tämä haave on saanut odottaa. Koulutuksen suosio kasvoi huomattavasti entisestä digitaalisen median koulutuksesta. Hakijaluvut nousivat vuosi vuodelta ja räjähtivät, kun korona-aikana siirryttiin fyysisistä pääsykokeista verkkokokeisiin. Suosion myötä opiskelijamäärää päätettiin kasvattaa ottamalla mukaan päiväopiskelijoiden lisäksi monimuotoryhmä vuonna 2019. Viimeisissä kahdessa haussa hakijamäärät ovat olleet yli 3700, joista suomalaisten hakijoiden osuus on ollut 150–200 välillä.

Pelikehitystiimin opiskelijajäsenet testaamassa kehittämäänsä ”Suuri pakopeli” -kosketuspintaista moninpeliä, joka oli kehitetty suomalaisen OiOi:n alustalle osana Xamk Game Studion, teatterin Taidetestaajat-projektin ja C3E -hankkeen yhteistyönä 2021. Kuva Jani Kiviranta.

Pelisuunnittelun ja pelitaiteen risteyksessä

Pelisuunnittelun lähestyminen muotoilun näkökulmasta on kiinnostanut paljon opiskelijoita, jotka haluaisivat tehdä peligrafiikkaa. Nykyisin Roviolla työskentelevä opiskelijamme halusi osallistua eurooppalaisiin digitaalisen taiteen tapahtumiin. Hän päätti järjestää yhdessä muiden opiskelijoiden tuella oman huvipuistonsa, joka olisi ilmainen ja saavutettavissa myös opiskelijabudjetilla. Ensimmäiset Theme Park Digital Art Rallyt järjestettiin Kouvolan kampuksella 2017–2019, jota välillä yhdistettiin osaksi muihin tapahtumasarjoihin peliviikoksi. Somen arkistoista löytyi seuraava postaus:

It has been a great week: rapu game jam mon-tue, creative world seminar thu-fri and theme park during this weekend! We have had Karoliina Korppo, Lauri Järvilehto, Even Amundsen, Shana Vandercruyesse, Lip Comarella and Ivan Smirnov among other great speakers. These great professional have shared their experience with us. We have gained insight about the current state of the game industry in Finland as well heard tips for breaking into the industry. And the winners of the Game Jam got a trip to Brains Eden Festival in Cambridge. It has been an amazing week! Thank you all for participating and making this happen!! – Meduusa Game Design, 11.11.2018

Kouvola Game Week 2018. Kuva Suvi Pylvänen.

Peliviikko yhdisti useamman tapahtuman. Pelijamin voittajat saivat palkinnon Iso-Britannian suurimpiin jameihin Cambridgeen, mistä tuli parhaan PC-pelin voitto. Tämän jälkeen yksi tiimiläisistä jatkoi ystäviensä avustuksella oman Ultra Kill -pelin devausta, joka oli Steamin parhaiten arvioitu peli pitkään ja vuosienkin jälkeen edelleen Top 20:ssä. Myös ThemePark-tapahtuma on säilynyt aktiivisena vuosittain Helsingissä ensin Aallon ja sittemmin Stadin ammattiopiston tiloissa.

Vuonna 2019 kaupungissa aloitti myös ensimmäinen pelitaiteen läänintaiteilija Jaakko Kemppainen. Läänintaiteilijan pesti päättyi viime syksynä, mutta siitä syntyi Capital of Game Art -konsepti. Tulokset näkyivät PeliPoikilo-pelitaiteen näyttelyssä, vuosittaisessa Free City of Games -tapahtumassa sekä pelien ja taiteen rajapintaa käsittelevästä luentosarjassa, joiden hedelmistä myös opiskelijamme pääsivät nauttimaan. Osa opiskelijoista sai oman pelinsä taidenäyttelyyn muiden kuratoitujen pelien joukkoon. Free City of Games -tapahtumassa vuoden uurastus näkyi kävelykadulla ja opiskelijat pääsivät seuraamaan kaupunkilaisten reaktioita heidän peleilleen.

Pelitestausta ja ideointia osana International Board Game Innovation -kurssia Kouvolan kampuksella ja Luzernissa Sveitsissä keväällä 2023. Kuva Suvi Pylvänen.

Viime vuonna kokeilimme yhteistyökurssitoteutusta sveitsiläisen Hochschule Luzern (HSLU) ammattikorkeakoulun kanssa, jossa opiskelijamme pääsivät suunnittelemaan peli-ideaa puusta monialaisissa tiimeissä käsin valmistetuista puutuotteistaan tunnetulle Brändi Stiftungille. Saimme vierailukierroksen tehtaaseen, jossa pelejä valmistetaan sekä briefin asiakkaalta. Viikon jälkeen opiskelijat työstivät ideoita etänä ja muutaman kuukauden tauon jälkeen sveitsiläiset tulivat puolestaan Kouvolaan, jossa prototyyppejä hiottiin ja ideat esiteltiin asiakkaalle. Tällä hetkellä kolme ideaa neljästä on jatkokehityksessä. Jännitämme kesäkuuhun asti, kuinka moni niistä pääsee sveitsiläisten kauppojen hyllylle.

Mediakoulutuksen havinaa

Mediakoulutuksen historia näkyy vielä tiloissa ja niiden mahdollisuuksissa. Audiovisuaalisen koulutuksen aikana TV-studiossa pyörivät MeduusaTV:n livestreamit ja TV-tuotannon viimeisimpinä vuosina Lappeenrannan yliopiston kanssa yhteistyössä liikeenkaappauksen yhdistämistä reaaliaikaisiin avataareihin. Samaan aikaan investoimme liikkeenkaappausstudioon ja testailimme virtuaalisen avatarin käyttöä livelähetyksessä osana silloista Meduusa-TV konseptia, joita audiovisuaalisen alan opiskelijat tekivät. OptiTrackin liikkeenkaappausjärjestelmää hyödynnetään edelleen osana animaatio-opintoja.

Viime vuonna aloimme tutkia myös peliteknologian hyödyntämistä virtuaalituotannoissa. Saimme rahoituksen LED-seinään, motion tracking -järjestelmään ja uusiin kameroihin. Koulutusta saimme VP Nordicilta Ruotsista niin etänä kuin läsnä. Oli virkistävää olla oppimassa ja kokeilemassa yhdessä opiskelijoiden kanssa! Rohkean hyppäyksen hedelmiä pääsimme poimimaan pari viikkoa sitten AMK-päivillä Kokemusten talo -hankkeen TKI-kärjet-videokilpailun voitolla. Ensi kesänä useampi opiskelija on harjoittelussa virtuaalituotannon parissa ja olemme suunnitelleet virtuaalituotannon sisältöjä vaihtoehtoisiin opintoihin.

Virtuaalistudiokokeiluja. Kuva Suvi Pylvänen.

Aurinkoa ja uusia tuulia – GDC 2024

Kevät 2024 ja pitkästä aikaa GDC:ssä – Game Developers Conferencessa. Korona-ajan jäljet näkyivät negatiivisesti kaupungissa, mutta positiivisesti tapahtumassa, jonka kävijämäärä huiteli tänä vuonna 30 000:ssa. Viikko alkoi summitilla ja jatkui konferenssiosiolla perjantaihin asti. Itse sukkuloin hyvin monimuotoisesti eri aiheiden välillä, nautin sattumanvaraisista keskusteluista ja huomasin, että neonoranssit kengät ovat hyvä keskustelunavaaja.

Expossa perinteinen Alt.ctrl.GDC toi tuulahduksen uutta ja oli messuosastojen mielenkiintoisinta antia, jossa luovuutta haastetaan laatikon ulkopuolisella, tutkivalla ja hieman omituisellakin tavalla uusien itserakennettujen vaihtoehtoisten peliohjaimien avulla. Tänä vuonna pelejä oli rakennettu esimerkiksi vohvelirautojen, ostosskannereiden, pyörätuolien ja pienoismallien ympärille. 

Take awaynä koulutukseen academic trackissä eniten resonoi pohdinta siitä, onko arvosanojen anto huonoa pelisuunnittelua: tappavatko arvosanat sisäistä motivaatiota opittavaan aiheeseen? Ohjaako arviointi oppimista liian kapea-alaisesti? Miten kehittää palautteenantoa ja syventää itsereflektointia? Olin myös innoissani Jacob Dodsonin kehittämästä vertaisarviointimuistilapusta (critique cheat-sheet), jossa suunnittelun osat, elementit ja periaatteet on pilkottu sanalistoiksi unohtamatta ei-hyödyllisten termien listausta kuten cool, like ja nice.

Vierailu Yayoi Kusaman Infinite Love -näyttelyssä San Fransisco Museum of Modern Artissa osana GDC 2024 -matkaa. Kuva Suvi Pylvänen.

Retrospektiivi ja kurkistus tulevaan

Game Design -koulutuksemme on alusta asti ollut hyvin kansainvälinen. Opiskelijoita on ollut melkein kaikilta mantereilta: Australiasta, Aasiasta, Etelä- ja Pohjois-Amerikasta sekä suurimmasta osasta Euroopan maita. Laaja-alainen kansainvälinen lähestyminen on mahdollistanut opiskelijoiden työllistymisen hyvin monenlaisiin tehtäviin. Alumneja löytyy lähes kaikista Suomen suurimmista pelistudioista erilaisissa rooleissa, osa on töissä ulkomailla ja osa on kerennyt palata takaisin Suomeen.

Ala on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa. Laaja-alaisuus on ollut sekä vahvuus että haaste. Opiskelijamassa ja heidän kiinnostuksensa kohteet ovat avanneet silmät erillisen Game Art -tutkinnon tarpeelle, ja tutkinto alkaakin keväällä 2026. Lisäksi olemme aloittamassa ylempää pelialan AMK-koulutusta. Näihin tehtäviin tarvitsemme myös isompaa tiimiä. Loppusyksy ja kevät ovatkin kiireistä aikaa uusien koulutuksien suunnittelussa. Uusi koulutussuunnittelu pyrkii vastaamaan yksilöllisimpiin koulutuspolkuihin ja suurempaan mahdollisuuteen erikoistua opintojen aikana. Saman yksikön muodin ja puvustuksen koulutus on myös muuttumassa esiintymisasu ja digitaalinen puvustus -koulutukseksi, jossa voimme hyödyntää alojen synergioita.

Alumnimme Sylvia Smatanován kuvitus koristaakin Pelitutkimuksen vuosikirjan 2023 kantta.

Suvi Pylvänen toimii Game Design -koulutusohjelmavastaavana Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (Xamk). Hän on opiskellut mediatuotantoa Isossa-Britanniassa ja valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta New Media -koulutusohjelmasta 2010. Viimeiset 15 vuotta hän on toiminut opetustehtävissä ja TKI-hankkeissa Xamkissa.

Dreaming of Game Expats Research: Why (I think) researching the case of immigrant game developers also matters to game research

Doctoral researcher Solip Park from Aalto University School of Arts, Design, and Architecture – Department of Art and Media writes about her research and a particular group of game developers.

Title image of “Game Expats Story” research & comic artwork project. Illustrated by Solip Park.

In the beginning…

“I do research about immigrants in the game industry :D” 

“Cool, but why?”

…A good question. Why? How does studying the cases of immigrant game developers have to do anything with game research? So in this article, I would like to elaborate my thoughts on my doctoral research, some findings from my research data so far, and why I am fascinated by this particular group of game devs.

But first, a bit of an explanation about the terminology. At the time of writing, I am using the term game expatriates (“game expats”) based on how my research participants described themselves to me. There were some reluctant to be called ‘immigrants’ due to several reasons, which came to me as a surprise at first. They claimed that the word ‘immigrants’ gives nuance to those who ‘permanently’ migrated from one country, whereas they do not yet see long-term prospects in Finland — or in any country, due to the unpredictableness of the game job market. Some wanted to distance themselves from the term ‘immigrants’ as it is often negatively portrayed as a synonym for ‘refugees’ and ‘asylum seekers’ in Western mainstream media and the internet (e.g., X, YouTube, TikTok). Instead, they preferred to be called either ‘foreign workers’, ‘internationals’, or ‘expatriates’. Out of these remaining options, I choose the word ‘expatriates’ because my participants’ procedures of immigrating to Finland resemble the patterns reported by the migrant group of assigned expatriates or self-initiated expatriates. So to elaborate:

Game expats (abbreviation of game expatriates) are individuals who experienced either assigned or self-initiated migration, primarily due to their game profession, with or without concrete long-term future plans for a settlement, directly or indirectly due to precarious job contracts in the video game industry.

What was supposed to be a temporary terminological framework, however, has since been used throughout my doctoral research. Of course, I am open to any suggestions and look forward to having constructive discussions to develop a more inclusive term. 

So why study about game expats?

First, game expats are already here with us. 

A recent survey report shows that roughly one-third of game developers in Finland are from abroad (including 15% from non-EU/EEA countries) with the number steadily increasing for the past few years, according to Neogames Finland Ry (https://neogames.fi/). In recent years, the major players in the Finnish game industry have been actively advocating for prompt, seamless, and aggressive talent import policies (such as link), which helped Finland bring talented individuals. However, much of these efforts remained in the discourse of the economic impact, whereas the academic inquiries about these individuals’ migration process into the Finnish game development scene have been overlooked. So perhaps now is the time to start building collective knowledge on how relocating from one geographical location to another impacts game developers’ creative cultural practices of game development — and how it would eventually affect the game that we get to play.

Second, game development practices also migrate with people. 

Game development is a value pluralistic process, which consists of practices that are immaterial, social, multitudinous, iterative, and perhaps to some degree, spontaneous — as what pioneering game scholars like Deuze, Kerr, Keogh, Kultima, O’Donnell, Sotamaa, Švelch, Whitson, and others have been actively vocal about for years now. (As a newbie game researcher myself, yay thank you!) Studies have also reported that some aspects of game work conditions are similar to those in other cultural industries (e.g., films) in the sense that the developers’ work satisfaction is inseparable from the creative contributions to the products that they worked for. So I see game developers as “practitioners” (benchmarking Schön’s notion of “reflective practitioners”) as developing games is not just about one person being good at certain digital software tools. Rather, games are developed by the collective expertise of individuals and their conscious effort to acknowledge and formulate the problem, to negotiate and choose adequate skills, know-how, tricks–known as gambits– and tryouts finding alternative ways of doing things derived from their precedent (see also design expertise research by Lawson and others). Therefore, tame expats are not gadgets that can be boxed and shipped from one place to another. They bring something along with them; expertise, values, skills, know-how, tricks, and precedents.

Third, I want to know what happens when two game development cultures meet. 

The practitioners of game development come to Finland with the capacity to influence, reshape and change Finland’s game industry. Intake of people means the influx of new practices that may confront the existing ones, for instance, varying terminological interpretations (e.g., what words to describe certain game mechanics), design and aesthetical preferences or principles, work hours and norms, communication or leadership style, teaming practices (e.g., perceived role and responsibilities), work and life values, prioritisations, and so forth. Such encounterment of two or more cultures is called acculturation; a phenomenon when groups of individuals having different cultures come into continuous first-hand contact, which brings subsequent changes in the original cultural patterns of either or both existing inhabitants and migrants (see the works of Berry and other intercultural psychology scholars). Furthermore, game expats can be regarded as a comparative experiment group when studying game development cultures, as it is often not easy for game developers to articulate the values behind their practices in homogenous conditions (as they might be so natural and thus invisible to articulate). Here, the experience of migration of game expats provides an ‘other’ view — comparable precedents to hidden values within. 

My game expats research so far

“It could take at least 3 months to find someone, settle down, get to know, find out each other’s work style and culture, etc. That’s a risk (for game business).”  (A quote from one of my research participants.)

My dissertation is based on qualitative longitudinal data of interview transcripts collected from game expats in Finland 2020-2023, and “Game Expats Story” comic that I created with art-based research methods. 

Game expats reported that Finnish game companies generally use the conventions of tools (e.g., game engine, cloud services) and business frameworks (e.g., free-to-play, mobile) provided or serviced by multinational global game cooperative powerhouses. Global compatibility enables the local game studios easier access to overseas talent pools. It also gives game expats some sort of mental assurance that, no matter where they go, there should be something that they can recognise; overall, positive to the immigration intention to the host country – in this case, Finland. On the other hand, it also lowers the threshold to re-expatriate from Finland and continue onwards with a nomadic lifestyle without a concrete long-term settlement plan in any country. Thus, negative for long-term retention in the host country. 

Meanwhile, many hands-on practicalities of game development are formulated with unique local cultural interpretations of practices. Also known as “soft” elements of game work (see Whitson and Kultima’s ethnographic study on game development), such as team members’ choice of tools, work attitudes, topics of interest, communication style, teaming, role and task priorities, work and life values, and so on. According to game expats with multiple immigration experiences, each regional hotspot and company also tend to have their own cultural interpretations of practices. The fluency of these local practices can be acquired by practical exposure and tryouts, which could take several months or years for an expat to adjust. But once that happens, it leads to the individuals’ feeling of social connectedness with the host country and regional occupational community of game developers. And thus, positively affects their long-term settlement intention. 

As such, global and local factors impose varying effects on game expats’ migration and settlement; one towards expatriation while the other towards settlement. 

Images from the comic “Game Expats Story” season 2, episode 14 (Published on 28th February 2022, written and illustrated by Solip Park).

But in highly competitive and risky game market conditions, both global and local factors also seem to demand its workers one common goal: to produce game products with immediate productivity. This leads to, what I phrase as, imagined globality: an imaginary constricted monocultural worldview that overgeneralises game developments as something (probably) universal around the world, diminishing the multitudinousness of game development cultures and the potential of new cultural encounters. It depicts the natural lengthy process of adjustment as a business risk (e.g., failure of game product) or career risk (e.g., termination of contract), making game developers even more vulnerable to surprising new encounters. In such conditions, game expats then internalise and individualise the challenges that they face in cultural encounters.

For instance, game expats in Finland said that they are often exposed to the term “culture”, which vaguely refers to all sorts of soft skills normalised at work. Game expats who are familiar with the existing team member’s “culture” are then called “cultural fit” or “culturally fit person”, which roughly means a person who can quickly adapt to what is normalised within the existing groups in the company. This means the candidates’ workability is validated based on how much they are already familiar with local cultural practices shared within the existing group at work (for similar cases in other sectors, see Rivera, 2012), despite the fact that it can only be acquired after some exposure and tryouts. Furthermore, what exactly is deemed “cultural fit” in practice is often vague and contextual, varies from person to person and even contradicts each other. Despite this vagueness, expats who are not aware of the norms of existing members were deemed as “not cultural fit”, a synonym of an unsuitable worker — and thus, more likely to let go and thus re-expatriate. 

To avoid hiring these un-fit candidates, Finnish game companies rely on “closed hiring”; hiring through a personal referral within a close-range network (e.g., former colleagues, friends, friends of friends). Which, decreases the hiring failure but increases the challenges to those who are not within this closed network such as junior game developers and gender minorities. 

Images from the comic “Game Expats Story” season 1, episode 11 (Published on 10th May 2021, written and illustrated by Solip Park).

Therefore, I call for further communal effort between the regional game stakeholders (e.g., Finnish game companies, organisations, game education institutions) that can help overcome the imagined globality. Here at Aalto University, for example, I’m helping pedagogical implications of cross-cultural online game jams in a formal education setting. It is an attempt to expose future game developers to different practices across the earth through an online game jam setting. The goal is to enhance the learners’ cultural competencies as a sort of stress-inoculation; building future game developers’ ability to tolerate and accommodate multiple interpretations of practices, a strength to prevent an insulated worldview.

So how about studying more about game expats?

Deuze et al. once stated in 2007, “(among) professional culture creators in the media world, the ones whose lives are studied the least are game developers.” Fortunately, within just two decades, academic interest in studying game developers and their practices is now steadily on the rise thanks to pioneering scholars in the field. (yay!) We now know that games are created in various ways across the world, leading to the emergence of our academic curiosity on localities of game development — with scholarly efforts to document regional game hotspots. Moreover, I believe the stories of game expats’ journey from one country to another will then broaden our knowledge about local-to-local game development cultures. Debunking the over-generalisation of ‘game as universal language’, and exploring various local game development practices and how they migrate local-to-local. From the implication standpoint, the Finnish game industry is facing a pivotal moment, followed by the end of the COVID-19 boom and the nation’s political push to harden its immigration. Therefore, the case of game expats in Finland offers a groundwork for game companies to prepare and improve their talent hiring plans and implement strategies that could lead to a more balanced integration of their workers and new innovative game ideas, design, and business. 

What happens when individuals already with established values and practices, attempt to re-establish their work in another country in a different local context? How does this affect their practices and the games that are created? And how can we make this better?

Images from the comic “Game Expats Story” season 2, episode 13 (Published on 21st February 2022, written and illustrated by Solip Park)

Solip Park 박솔잎

Solip is a doctoral researcher at Aalto University School of Arts, Design, and Architecture, with her current research interest focused on immigrants and expatriates in the video game industry and cultural diversity in game productions. She is also the author and artist of the ”Game Expats Story” comic series and has two master’s degrees: one from Carnegie Mellon University in the USA (Master of Entertainment Technology), and Aalto University in Finland (Master of Arts) where she was announced as the winner of Game Thesis Competition 2020 by Finnish Game Research Society (Suomen pelitutkimuksen seura Ry)

As for her academic career, Solip works as a co-host and teacher at “Games Now!” at Aalto University, and a project researcher (part-time) at the EU-funded “Ontological Reconstruction of Gaming Disorder (ORE)” project at the University of Jyväskylä. She is also acting as a member of the deputy board at Finnish Game Jam Ry. Prior to her academic career, Solip worked at game companies and startup scenes in the USA, South Korea, and Finland. And was one of the founding members of Nexon Computer Museum – the first permanent museum in East Asia dedicated to the history of computer and video games, located in South Korea. http://www.parksolip.com/

References

Berry, J. W. (2005). Acculturation: Living successfully in two cultures. International Journal of Intercultural Relations, 29(6), 697–712. https://doi.org/10.1016/j.ijintrel.2005.07.013

Berry, J. W., Kim, U., Power, S., Young, M., & Bujaki, M. (1989). Acculturation Attitudes in Plural Societies. Applied Psychology, 38, 185–206. https://doi.org/10.1111/j.1464-0597.1989.tb01208.x

Chia, A., Keogh, B., Leorke, D., & Nicoll, B. (2020). Platformisation in game development. Internet Policy Review, 9(4), Article 4.

Deuze, M., Martin, C., & Allen, C. (2007). The Professional Identity of Gameworkers. Convergence: The International Journal of Research Into New Media Technologies, 13, 335–353. https://doi.org/10.1177/1354856507081947

Keogh, B. (2023). The Videogame Industry Does Not Exist: Why We Should Think Beyond Commercial Game Production. The MIT Press. https://doi.org/10.7551/mitpress/14513.001.0001

Kerr, A. (2011). The Culture of Gamework. In M. Deuze (Ed.), Managing Media Work (pp. 225–236). Sage.

Kultima, A. (2018). Game Design Praxiology, Tampere University. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/103315

Lawson, B. (2004). Schemata, gambits and precedent: Some factors in design expertise. Expertise in Design, 25(5), 443–457. https://doi.org/10.1016/j.destud.2004.05.001

O’Donnell, C. (2020). Studio Studies theory, method, and practice. In Independent Videogames: Cultures, Networks, Techniques and Politics. Routledge. 10.4324/9780367336219-12

Park, S. (2023). To Become a Cultural Fit, or To Leave? Game Industry Expatriates and the Issue of Migration and Inclusivity. DiGRA’23 – Proceedings of the 2023 DiGRA International Conference. DiGRA, Seville, Spain. http://digra.org:9998/DiGRA_2023_CR_3667.pdf

Park, S. (2024). Embracing Global and Local: How game industry expatriates work between global and local game developments practices. Expected to be published at: Transactions of the Digital Games Research Association (ToDIGRA), 7(2).

Park, S., Kultima, A., Lehtonen, M. J., & Krath, J. (2022). Everywhere but Nowhere: Development Experiences of the International Game Developers in Finland during the Covid-19 Pandemic and Remote Work. Proceedings of the ACM on Human-Computer Interaction, 6(CHI PLAY), 233:1-233:14. https://doi.org/10.1145/3549496

Pelletier, C. (2022). Charming work: An ethnography of an indie game studio. Convergence, 28(2), 561–578. https://doi.org/10.1177/13548565211072636

Rivera, L. A. (2012). Hiring as Cultural Matching: The Case of Elite Professional Service Firms. American Sociological Review, 77(6), 999–1022. https://doi.org/10.1177/0003122412463213

Schön, D. (1984). The Reflective Practitioner. Routledge.

Stenros, J., & Kultima, A. (2018). On the Expanding Ludosphere. Simulation & Gaming, 49(3), 338–355. https://doi.org/10.1177/1046878118779640

Sotamaa, O., & Švelch, J. (Eds.). (2021). Game Production Studies (1st ed.). Amsterdam University Press.

Whitson, J. R. (2018). What Can We Learn From Studio Studies Ethnographies?: A “Messy” Account of Game Development Materiality, Learning, and Expertise. Games and Culture, 15(3), 266–288. https://doi.org/10.1177/1555412018783320

Suomi on pelitutkimuksen suurvalta

Suomessa pelitutkimuksen väitöskirjojen määrä on kasvanut varsin nopeasti, kirjoittaa Tampereen yliopiston pelituotannon ja -teollisuuden tutkimuksen projekteista vastaava Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä toimiva professori Olli Sotamaa.

Uusimmassa Pelitutkimuksen vuosikirjassa julkaistiin yli 160 työtä sisältävä listaus viimeisen 25 vuoden aikana ilmestyneistä suomalaisista peliaiheisista väitöskirjoista. Samalla Pelitutkimuksen seura otti vastuun väitöskirjalistauksesta niin, että jatkossa uudet opinnäytteet pyritään päivittämään joukon jatkoksi.

Yhdessä väitöskirjat tuottavat kiinnostavan läpileikkauksen pelitutkimuksen kenttään ja sen kehitykseen Suomessa. Samalla tällaisen listan kokoaminen pakottaa arviomaan pelikentän rajoja: on olennaista tiedostaa, millä perusteella valikoimme yhden työn osaksi kaanonia ja suljemme toisen pois. Tästä syystä olenkin avannut valintakriteerejä tarkemmin Pelitutkimuksen vuosikirjan tekstiin sisältyvässä kehystyksessä.

Samalla tällaisen listan kokoaminen pakottaa arviomaan pelikentän rajoja: on olennaista tiedostaa, millä perusteella valikoimme yhden työn osaksi kaanonia ja suljemme toisen pois.

Vaikka ihan vastaavaa listaa ei muista maista ole tarjolla, voidaan täysin perustellusti sanoa, että Suomi on pelitutkimuksen suurvalta. Siinä missä suomalainen peliteollisuus on valmistanut poikkeuksellisen joukon kansainvälisesti menestyneitä pelejä, suomalaisista yliopistoista valmistuneet tohtorit ovat tuottaneet sellaisen määrän peliaiheisia väitöskirjoja, että väkimäärään suhteutettuna vastaavaan tuskin ylletään juuri missään muualla.

Vaikka pelejä on vähän tarkastelutavasta riippuen tutkittu vuosisatoja, tai ainakin -kymmeniä, pelejä koskeva aktiivinen teoretisointi ja pelitutkijoiden kriittinen massa ovat alkaneet mittavasti kumuloitua viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana (Sotamaa 2009; Mäyrä et al. 2013). Tästä kertoo myös väitöskirjojen määrän kehitys, joka selviää alla olevasta kuviosta.

Peliaiheisten väitöskirjojen vuosittainen määrä 1998-2023. Kuvio 1. Olli Sotamaa.

Jo pikaisella silmäyksellä on helppo hahmottaa, että väitöskirjojen määrä on kasvanut varsin nopeasti. Siinä missä tarkastelukauden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ilmestyi kaikkiaan 14 väitöskirjaa, yksin vuonna 2015 ilmestyi useampi opinnäytetyö. Vuodesta 2017 lähtien jokaisena kalenterivuonna on ilmestynyt vähintään kymmenen väitöskirjaa. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että vuosituhannen vaihteessa suomalaisista yliopistoista valmistui kaikkiaan reilu tuhat väitöskirjaa, kun vuonna 2022 vastaava lukema oli vähän yli 1600. Väitöskirjojen kokonaismäärä on siis tarkasteluaikana toki kasvanut, mutta peliaiheisten väitöskirjojen määrän kasvu on suhteellisesti tarkasteltuna moninkertainen.

Yleisinä havaintoina väitöskirjoista voi todeta, että 18 niistä on julkaistu suomeksi, ja loput eli lähes 90% englanniksi. Jos ensimmäisen 15 vuoden aikana lähes puolet väitöskirjoista oli monografioita, valtaosa viime vuosien opinnäytetöistä on artikkeliväitöskirjoja. Vaikka pelkkien nimien pohjalta ei kannata lähteä tekemään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, voidaan ihan hyvin perustein sanoa, että vuosien kuluessa väittelijöiden sukupuolijakauma on tasoittunut ja moninaistunut. Samaan aikaan muualta Suomeen muuttaneiden tutkijoiden osuus väitelleissä tohtoreissa on kasvanut. Valtaosa viime vuosien opinnäytetöistä on saatavana avoimesti verkosta, mutta edelleenkään väitöskirjoille ei ole yhtä keskitettyä tietokantaa, vaan niitä täytyy etsiä keskenään hiukan erilaisilla logiikoilla rakennetuista oppilaitoskohtaisista hakemistoista.

Suomalaisista yliopistoista valmistuneet tohtorit ovat tuottaneet sellaisen määrän peliaiheisia väitöskirjoja, että väkimäärään suhteutettuna vastaavaan tuskin ylletään juuri missään muualla.

Jo aiemmassa suomalaisia peliväitöskirjoja koskevassa artikkelissamme tulimme siihen tulokseen, että väitökset voidaan orientaationsa perusteella asettaa muutamaan pääryhmään (Sotamaa & Suominen 2013). Yhtäältä on tunnistettavissa joukko tutkijoita, jotka identifioituvat vahvasti pelitutkimuksen oppialaan ja näkevät ensisijaisesti osallistuvansa kyseisellä kentällä keskeisiksi nähtyihin keskusteluihin. Samaan aikaan on paljon peliaiheisia väitöksiä, jotka kiinnittyvät tukevasti jonkin aivan muun oppiaineen perinteisiin ja kysymyksenasetteluihin. Lisäksi aika moni väitös sijoittuu johonkin näiden ryhmien välille täydentäen lähestymistapojen jatkumon.

Kun väitöskirjojen kirjo yltää käsityötieteestä koneoppimiseen ja uskontotieteestä fysioterapiaan, voidaan kysyä, mitä yhteistä näillä projekteilla lopulta on. Lopulta ehkä aika vähän. On kuitenkin selvää, että jo yksin tämän tutkimuksen määrän ja moninaisuuden näkyväksi tekeminen auttaa kehittämään pelitutkimuksen kentän itseymmärrystä. Ehkä tällainen projekti voi myös osaltaan kirittää tulevia väitöskirjoja. Enää ei voi kovin kevyesti sanoa, ettei aiempaa tutkimusta aiheesta ole.

Tieteen huipuille ei nousta yksilön voimin, vaan uusi tutkimus rakentuu aina osaltaan aiempien tieteentekijöiden ponnistelujen varaan.

Kirjoituksen otsikossa mainitsin Suomen olevan suurvalta. Kuten yleisesti tiedetään, valtaan liittyy aina myös vastuu. Sillä on väliä, miten valta-asemaa käytetään. Keskitytäänkö ensisijaisesti ajamaan oman tutkimusryhmän etuja, juhlimaan saavutettuja rahoituksia ja kerryttämään viittausindeksejä? Vai voisiko pohjoisesta perspektiivistä olla jotain vähän kestävämpää annettavaa kansainväliselle tutkijakunnalle?

Itse ajattelen, että esimerkillä on väliä. Jos ajattelemme kuuluvamme tiedeyhteisöön, on syytä tarkkaan pohtia, mitä ovat ne laajempaa yhteisöä ylläpitävät toimet, joihin voimme sitoutua. Tieteen huipuille ei nousta yksilön voimin, vaan uusi tutkimus rakentuu aina osaltaan aiempien tieteentekijöiden ponnistelujen varaan. Oppialan kehitys edellyttää kollektiivista oppimista, jolloin jokaisen on paikallaan pohtia, miten yhdessä varmistamme sen, että pelitutkimuksen kansallista ja kansainvälistä profiilia on rakentamassa mahdollisimman moninainen tieteentekijöiden joukko.

Olli Sotamaa toimii professorina Tampereen yliopistossa ja vastaa pelituotannon ja -teollisuuden tutkimuksen projekteista Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Hän uskoo, että tiede voi pahoin ilman tervettä epäitsekkyyttä ja tieteentekijöiden välistä vieraanvaraisuutta.

Lähteet

Mäyrä, Frans, Suominen, Jaakko & Koskimaa, Raine (2013). Pelitutkimuksen paikat: pelien tutkimuksen asettuminen kotimaiseen yliopistokenttään – Osa yksi: Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistot. Pelitutkimuksen vuosikirja 2013, 125–133.

Sotamaa, Olli (2009). Suomalaisen pelitutkimuksen monet alut. Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 100–105.

Sotamaa, Olli & Suominen, Jaakko (2013). Suomalainen pelitutkimus vuosina 1998–2012 julkaistujen peliväitöskirjojen valossa. Pelitutkimuksen vuosikirja 2013, 109–121.

Pokémon, ikuisesti

Pelitutkija Johannes Koski kertoo heittäytymisestään tutkimusleikkiin, Pokémonin huomaan.

”Isä, oliko pokémoneja olemassa, kun sinä olit pieni?” Tekisi mieli hiukan juksata omaa lasta joulukalenteriostoksilla ja kertoa, että muoti-ilmiöitä tulee ja menee, mutta Pokémon on ikuista.

Ymmärrän kyllä, mistä lapseni ounastelu Pokémonin ikiaikaisuudesta johtuu. Etenkin näin joulukuussa tämä lähemmäs 30-vuotta vanha tuoteperhe näkyy Legon, Barbien, Tähtien sodan ja muiden globaalien megabrändien seassa paikkansa vakiinnuttaneena viihdetuotteena, jota mainostetaan niin lelulehtien sivuilla kuin kaupoissakin. Etukäteen ei tule edes tarkistettua, myydäänkö tänä vuonna Pokémon-joulukalenteria, koska totta kai myydään. Yhtä varmasti kuin Turusta julistetaan joulurauha.

Johannes Kosken väitöskirjan kansikuva ”Producing Affection: Affect and Mediated Intimacy in Pokémon” (2023).

Väittelin elokuussa 2023 Pokémonista ja medioidun intiimiyden rakentamisesta Pokémon-tuoteperheen monimediaisessa ja leikillisessä kokonaisuudessa. Väitöskirjan valmistumisen jälkeen minulla ei varsinaisesti ole ollut syytä enää seurata Pokémonia, mutta niin vain nytkin löysin itseni miettimästä, miten Pokémon-joulukalenterit hahmoineen kytkeytyvät saumattomasti Pokémon Violetiin (Game Freak 2022a), Pokémonin uusimpaan konsolipeliin .

Ehkä kyseessä on kulttuurintutkijan Tukholma-syndrooma. Kun vuosia on työssä ja vapaa-ajalla miettinyt Pokémonia, yhdistänyt jokaisen uuden tiedonmurusen aivoissa versovaan Pokémon-ilmiötä selittävään teoriaan, ja ollut jatkuvasti valmiina kokeilemaan uusia pelejä ja leikkejä, väistämättäkin vaihde jää hiukan päälle.

Pokémon ei ehkä faktisesti ole ikuista, mutta alkaa kovasti vaikuttaa siltä, että ainakin päänisisäisessä todellisuudessani se sitä kyllä on.

Pokémon-vahinko

Oikeastaan minusta tuli Pokémon-tutkija vahingossa. Alkuperäinen tutkimusaiheeni oli pelien tuottamien tunnekokemusten tarkastelu. Siis se miten pelit asettavat pelaajansa alttiiksi erilaisille tunteille.

En tiedä, oliko syynä sosiologi Erving Goffmanin tyyliltään rento ja esimerkeiltään rikas teos Frame Analysis (1986), Don Rosan ankoista väitelleen ankkatohtori Katja Kontturin kyky havainnollistaa teoriaa kuin teoriaa Aku Ankalla, vai alkoiko pelistä toiseen pomppiminen muuten vain käydä väikkäriä luonnostellessa vaikeaksi. Yhtä kaikki, huomasin, että uudestaan ja uudestaan palasin Pokémonin äärelle. Se tuntui olevan vahvojen, pitkäkestoisten ja silti varsin mutkattomien tunnekokemusten tyyssija tavalla, johon harva toinen pelikulttuurinen teos pystyi. Sen tuottamat tunnekokemukset myös vaikuttivat kiehtovilta ja monisyisiltä.

Nostalgiaa tarjottiin jo tuolloin – vuoden 2012 korvilla – syyksi Pokémonin vetovoimalle, mutta se tuntui selityksenä vaillinaiselta. Osalta paljon laajemmasta totuudesta. Tulihan Pokémonin pariin koko ajan myös uusia pelin ja muun tuoteperheen innostamia yleisöjä – minä mukaan lukien. Päästäkseni kiinni muuhunkin kuin nostalgiaan, minun piti tutustua Pokémoniin perinpohjaisesti. Tästä muodostuikin keskeinen aineistollinen ja menetelmällinen osa tutkimustani.

Leikkiin heittäytyminen – miten tutkia Pokémonia?

Monessa mielessä tutkimusprosessini oli matka Pokémon-faniksi. Tai ainakin tällaisen matkan imitointi. Jatko-opintojeni alussa en ollut koskaan oikeastaan tutustunut Pokémoniin. Kun ilmiö rantautui Suomeen vuosituhannen taitteessa, olin juuri siinä iässä, jossa Pokémon tuntui liikaa lasten jutulta kaltaiselleni teini-ikäiselle japanilaisen popkulttuurin konossöörille. Aloitin siis Pokémonin kanssa lähtöruudusta.

Tämä nosti esiin kiinnostavan aineistollisen ja tietoteoreettisen pulman: minun oli sisäistettävä laaja monimediainen kokonaisuus sekä siihen kytkeytyvät kokemukset varsin rajallisessa ajassa. Tyypillisen Pokémon-videopelin läpipelaamiseen menee kymmeniä tunteja – ja kuten väitöskirjassanikin totean, Pokémon-pelejä ei perinteisessä mielessä edes pelata läpi vaan kokemus jatkuu pelistä ja vuodesta toiseen. Lisäksi monimediaiseen tuoteperheeseen kuuluu valtava määrä muita tuotteita kuten elokuvia, animaatiosarjoja, keräilykortteja, sarjakuvia ja leluja, joista jokainen osallistuu pelien luoman tarinamaailman laajentamiseen.

Tuttu ratkaisu olisi tarkastelun rajaaminen. Ja näin teinkin: keskityin pääasiassa Pokémon-videopeleihin ja niihin kohdistamaani affektiteoreettiseen luentaan. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että analyysini Pokémon-peleistä vaati tuekseen ymmärryksen tuoteperheen laajemmasta monimediaisesta kokonaisuudesta. Minun oli pakko hypätä Pokémonin syvään päähän ja kokeilla vähän kaikkea.

Piti tutkia videopelejä – päädyin katsomaan satoja jaksoja Pokémonin animaatiosarjaa. Johannes Kosken ruutukaappaus.

Tästä muodostui lopulta yksi tutkimusprosessini keskeisistä tekijöistä. Jääräpäisen väkisinpelaamisen ja kaiken Pokémon-median ahnehtimisen sijaan määritin tekemiseni kulmakiveksi ”strategisen leikillisyyden”. En yrittänyt pakottaa itsestäni megafania tai opetella aivan kaikkea opeteltavissa olevaa, mutta pysyttelin avoimena uusille kokemuksille. Jaellaanko jossain harvinaista Pokémonia? Sinne! Onko tutuntuttuni kiinnostunut Pokémonista? Hei, hauska tutustua! Onko Netflixissä uusi Pokémon-sarja? Ei muuta kuin popcornit mikroon ja tutkija sohvalle! Leikkiin heittäytyminen teki massiivisen aineistomäärän haltuunotosta helpompaa ja auttoi kontekstualisoimaan ensisijaista tutkimusaineistoani eli Pokémon-videopelejä. Jos jossain olisi jaeltu Pokémon-ämpäreitä, olisin satavarmasti ollut mukana jonottamassa. Tätä kaikkea nimitin strategiseksi leikillisyydeksi – tavaksi ymmärtää peliä, joka ulottui kauas pelikonsolien ja ruutujen ulkopuolelle.

Pokémon-mainontaa Pokémonissa. Johannes Kosken ruutukaappaus.

Paljon kipuilin kuitenkin sen kanssa, milloin Pokémon-osaamiseni olisi riittävää. Entä jos en aina muista, oliko jäätyypin hyökkäys vahva vesityypin pokémonia vastaan vai juuri toisin päin? Entä jos olen riittävän hyvä kilpapelaamaan Pokémon-videopelejä, mutten riittävän hyvä voittaakseni konkareita? Onko pelitutkijan taivutettava peli tahtoonsa, murrettava sen kaikki salaisuudet ja osoitettava absoluuttista hallintaa sen kaikilla pelikulttuurisilla osa-alueilla ennen kuin voi sanoa pelistä jotakin?

Omassa aineistonkäsittelyssäni keskeiseksi nousi feministisen tekstintutkimuksen klassikko, Lynne Pearcen Feminism and the Politics of Reading (1997), jossa Pearce hahmottelee affektiivisen lukemisen metodologiaa. Hän on kirjallisuudentutkija, mutta tunnistin välittömästi jännitteen, joka tekstin alistamisen tai voittamisen ja toisaalta tekstistä nousevien kokemusten, esteettisten elämysten ja ylipäänsä tunteiden välillä vallitsee pelitutkimuksessakin. Miksi pelata vain voittaakseen, jos tarkoitus on ymmärtää, miltä pelaaminen ylipäänsä – voiton, häviön, tylsyyden, ilon, yllätyksen tai vaikka rakkauden hetkellä – tuntuu?

Tutkimusprosessin tuottaman analyyttisen etäisyyden vuoksi en vieläkään kutsu itseäni Pokémon-faniksi, mutta siitä huolimatta minulle on vuosien mittaan muodostunut merkityksellinen suhde Pokémonin mediateksteihin ja maailmaan sekä laajemmin Pokémonin fanikulttuuriin.

Mediatekstien massatuotanto

Uusiin kokemuksiin heittäytyminen strategisen leikillisyyden varjolla oli helppoa, koska Pokémonin aggressiiviseen media mix -tuotantomalliin kuuluu uusien tuotteiden jatkuva julkaiseminen. Media mix-mallilla tarkoitetaan japanilaista viihdekulttuurista tuotantomallia, jossa tuoteperhe suunnitellaan, myydään ja kulutetaan monimediaisina sirpaleina. Tarinamaailma saattaa saada alkunsa esimerkiksi videopelistä, syventyä animaatiosarjassa ja jatkua sarjakuvissa. Kuluttajan roolina on rakentaa oma tarinallinen ja kokemuksellinen kokonaisuutensa haluamistaan palasista.

Väitösprojektini aikana ilmestyi yhtenään uusia pelejä, animaatiosarjoja, leluja, tapahtumia ja fanikulttuurisia tuotoksia. Kävi selväksi, etten ollut tutustumassa valmiiseen kokonaisuuteen vaan ennemminkin jonkinlaiseen prosessiin: siihen miten Pokémonia rakennetaan pala kerrallaan niin tuoteperheenä kuin siitä nousevina kokemuksinakin. Viimeiset tutkimusmuistiinpanoni ovat Pokémon Legends: Arceus -videopelistä (2022b) ja sen ympärillä pyörivistä keskusteluista, vain muutamaa viikkoa ennen väitöstilaisuuttani.

Pokémon Legends: Arceus ja Pokémon-maailma historian hämärissä. Johannes Kosken ruutukaappaus.

Aluksi aineistotulva ahdisti. Oleellista oli kuitenkin ymmärtää, että juuri tästä Pokémon – ja monet muut kuolemattomuutta tavoittelevat mediakulttuuriset megabrändit – tunnetaan. Tämä on se malli, jolla ne tuottavat jatkuvuutta. Kun tuoteperheen ydinkokemus ja ikoniset Pokémon-hahmot ovat aikojen saatossa kirkastettu, niitä on helppo toistaa eri yhteyksissä – Pokémon hahmoineen on aikojen saatossa taipunut niin flipperiksi, tappelupeliksi kuin puolihistorialliseksi strategiapeliksikin. Syksystä 2023 alkaen pokémonit ovat hieman yllättäen seikkailleet myös esimerkiksi Amsterdamin Van Gogh -museossa, ja Pokémonia on pelattu nukkumalla, Pokémon Sleep -mobiilipelissä (Select Button 2023).

Pokémon Sleep -mobiilipeliä pelataan nukkumalla. Johannes Kosken ruutukaappaus.

Jotkin tuotteet ovat tietysti suositumpia kuin toiset. Ne kantavat brändiä vuosikymmeneltä toiselle. Pokémonin konsolipelit toimivat yhä suuren tuoteperheen ytimenä – uudet Pokémon-sukupolvet ja keskeiset tarinamaailman uudistukset tuodaan julki nimenomaan uusien konsolipelien kautta. Pokémon GO (Niantic 2016) on puolestaan tuonut kokonaan uusia fanisukupolvia (ja aktivoinut entisiä pelaajia) Pokémonin pariin aivan ennennäkemättömällä tavalla.

Siitä huolimatta vuosikymmenten päästä on satavarmasti myös meitä, jotka isojen fanikulttuuristen merkkipaalujen lisäksi muistelevat niitä pienempiäkin Pokémon-kulttuurin pilkahduksia. Isoja kokemuksia pienten asioiden äärellä. Meitä, jotka muistamme vuoden 2023 aikana, jolloin ostelimme Pokémon-joulukalentereita ja mietimme Pokémonin jatkuvuutta ja ikuisuutta.

En lopulta huijannut lastani joulukalenterihyllyllä. Paljastin, että Pokémon on ollut olemassa vain noin 30 vuotta. Odotin, että lapsi olisi pettynyt, mutta mitä vielä.

”30 vuotta!? Siis ikuisuuden!”

Johannes Koski väitteli Turun Yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineesta vuonna 2023. Hän on tutkinut Pokémonia, japanilaisia media- ja pelikulttuureja sekä laajemmin leikillistä digitaalista nykykulttuuria. Parhaillaan hän työskentelee viestintäsuunnittelijana valtiolla ja harrastaa tutkimusta vapaa-ajallaan. Mastodon: personamatters@ohai.social.

Lähteet

Goffman, Erving. (1986). Frame Analysis. An Essay on the Organization of Experience. Boston: Northeastern University Press.

Game Freak. (2022a). Pokémon Scarlet & Pokémon Violet. Nintendo, The Pokémon Company.

Game Freak. (2022b). Pokémon Legends: Arceus. Nintendo, The Pokémon Company.

Niantic ja The Pokémon Company. (2016). Pokémon GO. Niantic, The Pokémon Company.

Pearce, Lynne. (1997). Feminism and The Politics of Reading. Lontoo: Arnold.

Select Button. (2023). Pokémon Sleep. The Pokémon Company.

Karmivat kuolemat peleissä – Lasten tiedekysymykseen vastaamassa

Jyväskylän yliopiston kulttuurienvälisen ja digitaalisen viestinnän professori Marko Siitonen ja Suomen pelitutkimuksen seuran puheenjohtaja vuosina 2020-2022, puntaroi perusteita kuolemalle ja tappamiselle peleissä.

Kuva: Pixabay.

Katselin hiljattain listaa pelivuoden 2023 odotetuista (ja odottamattomista) uusintajulkaisuista ja jatko-osista kuten Resident Evil 4 remake, Company of Heroes 3, Metroid Prime Remastered ja Dead Space. Hienoja pelejä kaikki, ja eittämättä väkivaltaisia. Mieleeni muistui parin vuoden takainen vastaukseni Helsingin Sanomien lasten tiedekysymykseen. Kysymyksen oli esittänyt Tampereen Sorilan esiopetusryhmä, ja se oli muotoa ”Miksi tappamispelejä tehdään?” .

Näin vastasin tuolloin:

PELIT ovat ihmisille kuin sadut tai elokuvat – mielikuvituksen tuotetta.

Monia kiinnostavat iloisten ja onnellisten asioiden lisäksi myös sodan ja kuoleman kaltaiset synkemmät aiheet. Nekin saavat mielikuvituksen laukkaamaan, ja mielikuvitus antaa samalla työkaluja niiden käsittelyyn.

Peleissä kuolema ja väkivalta on useimmiten kevyttä ja epätodellista. Jos vaikkapa tasoloikintapelin tai Minecraftin pelihahmo kuolee, pelaaja voi yleensä yrittää heti uudelleen uuden elämän turvin.

Joukkuepelissä hahmon kuolema voi olla samanlaista kuin esimerkiksi pesäpallossa palaminen. Pelaaja joutuu hetkeksi sivuun odottamaan uutta vuoroa. Kuoleminen on tällöin vain tapa esittää epäonnistumista.

On olemassa myös pelejä, joissa tappaminen esitetään todellisemman tuntuisesti. Samoin kuin elokuville, peleille asetetaan ikärajoja. Siinä on taustalla tieto siitä, että aikuiset osaavat yleensä käsitellä kuoleman kaltaisia asioita eri tavalla kuin lapset.

Lopuksi täytyy vielä todeta, että ihmisen lisäksi moni muukin eläin leikkii rajuakin taistelemista. Emme siis ole tässä yksin.” Helsingin Sanomat. 26.3.2021.

Kuva: Super Smash Bros. Ultimate laittoi tunnetut pelihahmot taistelemaan toisiaan vastaan. Nintendo Press kit.

Olen jälkikäteen huomannut usein muistelevani sekä tätä kysymystä että sen vastauksen syntyprosessia. Tehtävä oli kiinnostava mutta yllättävän hankala. Ensinnä vastauksen tuli olla todella lyhyt, noin tuhat merkkiä. Alusta lähtien oli siis selvää, että mutkia tulisi oikoa. Näin muotoiltuun kysymykseen yksikään yksittäinen tutkimus ei tarjoa suoraa vastausta. Lähimmäksi voisi päästä jokin pelisuunnittelijoiden näkemyksiin ja kokemuksiin perustuva tutkimus (”Miksi sinä suunnittelet väkivaltaa ja tappamista sisältäviä pelejä?”), mutta ainakin itse tulkitsin kysymyksen taustalla olevan kaipuuta yleistettävissä olevan vastauksen löytämiseen. Toisin sanoen meillä oli näennäisen yksinkertainen kysymys, johon odotetaan yksinkertaista vastausta. ”Miksi?” ”No siksi, kun…” 

Todellisuus, kuten hyvin tiedämme, on puolestaan hyvin monimutkainen ja moniselitteinen. Kaiken lisäksi aikaa tälle ennalta-arvaamattomalle tehtävälle annettiin tyypilliseen tapaan parin päivän verran, eli käytännössä hahmottelin vastausta kahtena arki-iltana töiden jälkeen. Miten saisin vastattua kattavasti?

Juttuun tulleita lukijakommentteja lukiessani (tiedän, tämä oli virhe…) tuli mieleeni taas kerran, miten polarisoitunutta pelien ympärillä käytävä keskustelu on. 

Lopullisessa vastauksessani tulevat välähdyksenomaisesti esiin biologinen puoli (ihminen on eläin -> aggressiivisetkin leikit ovat tyypillisiä eläimille), psykologinen puoli (myös surulliset ja pelottavat asiat kiinnostavat meitä -> mielikuvituksemme avulla luomme keinoja käsitellä todellisuuden synkkää luonnetta) sekä pelitutkimuksellinen puoli (”kuolema” peleissä on tapa esittää jotakin pelimekaanista ilmiötä kuten pelivuoron vaihtumista). 

Kuva: Pixabay.

Koska vastauksen pituus oli rajattu, jouduin karsimaan monta näkökulmaa pois. En esimerkiksi voinut lisätä rauhoittavaa näkökulmaa siihen, että mitkään merkit eivät viittaa väkivaltaa sisältävien pelien nostavan väestötasolla aggressiivisuutta (tai muutenkaan: ks. esim. Przybylski & Weinstein 2019). Pystyin lisäämään vastaukseen maininnan pelien ikärajoista, mutta en vanhempien vastuuta ja osallisuutta korostavaa näkökulmaa vaikka se on itse asiassa äärimmäisen tärkeä. Vastaus kun oli suunnattu minulle annettujen ohjeiden mukaan lapsille.

Yksinkertaisesti sanottuna meillä on vankka ymmärrys siitä, että mielikuvitusleikit, myös väkivaltaiset sellaiset, nimenomaan ovat välttämättömiä lasten kehitykselle.

Pois jäi niin ikään maininta siitä, että toki pelottavien aiheiden käsittely pelien tai leikin keinoin voi aiheuttaa painajaisiakin joillekin lapsille. Ja että niiden käsittelyyn kannattaa nimenomaan aikuisilta hakea tukea. Toisaalta tätä aihetta olisi voinut lähestyä paljon positiivisemminkin, kuten Gerard Jones kirjassaan Killing Monsters: Why Children Need Fantasy, Super Heroes and Make-Believe Violence (2003). Yksinkertaisesti sanottuna meillä on vankka ymmärrys siitä, että mielikuvitusleikit, myös väkivaltaiset sellaiset, nimenomaan ovat välttämättömiä lasten kehitykselle. Ja että median välittämät tarinat ovat oleellinen osa tämän päivän lapsuutta. Tietenkin tähänkin näkökulmaan sisältyy useita avoimia kysymyksiä, kuten kysymys siitä, millainen todella on vapaan mielikuvitusleikin ja mediasisältöjen suhde (ks. esim. Singer & Singer, 2008).

Edelleen biologiaa olisi voinut korostaa, eli tuoda enemmän esiin sitä, että ihmislajille(kin) on todellakin tyypillistä leikkiä aggressiivisesti (Burghardt 2005). Ja toisaalta kriittisenä huomiona mainita, että meitä ihmisiä niin helposti innostavan ja houkuttelevan väkivallan lisääminen esimerkiksi lapsille suunnattuihin peleihin voidaan nähdä myös haavoittuvan kohderyhmän hyväksikäyttönä (ibid, s. 7). Mahdollisia näkökulmia oli yksinkertaisesti liikaa.

Juttuun tulleita lukijakommentteja lukiessani (tiedän, tämä oli virhe…) tuli mieleeni taas kerran, miten polarisoitunutta pelien ympärillä käytävä keskustelu on. 

Polarisaation toisella laidalla ovat sitten aiheeseen vihkiytyneet harrastajat, joiden on vaikea hyväksyä negatiivisia tai kriittisiä näkökulmia.

Edelleen näyttää löytyvän paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä pelejä ja pelaamista, eivät luultavasti itse pelaa aktiivisesti, eivätkä yksinkertaisesti näe peleillä mitään arvoa. Tilannetta voisi verrata henkilöön, joka ei pidä runoudesta, eikä ymmärrä, miksi kukaan haluaisi raapustaa runoja, saati sitten maksaa niiden lukemisesta tai kuuntelemisesta. Tällaiselle henkilölle on yhdentekevää, miten hienoilla argumenteilla runoutta puolustetaan. Se näyttäytyy joka tapauksessa ajantuhlauksena, jonakin hyödyttömänä höttönä, jota ilman ihmiskunta pärjäisi varsin hyvin. Edellä olevaan esimerkkiin voi runouden tilalle vaihtaa sarjakuvat, teatterin, tietynlaisen musiikin tai oikeastaan minkä tahansa luovan ilmaisun muodon. 

Kuva: Pixabay.

Polarisaation toisella laidalla ovat sitten aiheeseen vihkiytyneet harrastajat, joiden on vaikea hyväksyä negatiivisia tai kriittisiä näkökulmia. Hyvin polarisoituneissa aiheissa jo aiheen käsittely itsessään voi aiheuttaa niin voimakkaan tunnereaktion, että varsinainen keskustelu menee sivu suun. ”Miksi tästäkin pitää jauhaa?” ”Kyllähän tämä jo tiedetään!” ”Väärin vastattu!” Pelitutkimuksen saralla tällaisia aiheita ovat jo pitkään olleet erityisesti pelien ja pelaamisen suhde aggressioon, väkivaltaan sekä addiktioihin.

Vastaus tämän kaltaiseen lasten tiedekysymykseen ei voi koskaan olla yhtä yksiselitteinen kuin vastaus samaan tapaan esitettyyn luonnontieteelliseen kysymykseen (vrt. ”Miten kana pystyy tuottamaan kovan kuoren kananmunaan?” samassa lehdessä). Korostaisin itse tässä keskustelun näkökulmaa: vastaukseni on yksinkertaisesti yksi puheenvuoro pitkässä keskustelussa. Sitähän akateeminen tiedonmuodostus pohjimmiltaan aina on.

Marko Siitonen on kulttuurienvälisen ja digitaalisen viestinnän professori Jyväskylän yliopistosta. Pelitutkimusta hän on tehnyt 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Tutkimuksessaan Siitonen on keskittynyt erityisesti pelaajayhteisöihin ja verkkopeleihin. Pelitutkimuksen kentän kehittymistä seuratessaan hän on huomannut, että tietyt kysymykset tuntuvat kiertävän kehää. Yksi näistä kysymyksistä on tämän blogipostauksenkin aiheena oleva pelien ja väkivallan välinen suhde.

Lähteet

Burghardt, G. M. (2005). The genesis of animal play: Testing the limits. Mit Press. https://doi.org/10.7551/mitpress/3229.001.0001

Jones, G. (2003). Killing monsters: Why children need fantasy, super heroes, and make-believe violence. Basic Books.

Przybylski, A. K., & Weinstein, N. (2019). Violent Video Game Engagement is not Associated with Adolescents’ Aggressive Behaviour: Evidence from a Registered Report. Royal Society Open Science, 6(2). https://doi.org/10.1098/rsos.171474

Singer, D. G., & Singer, J. L. (2008). Make-believe play, imagination, and creativity: Links to children’s media exposure. In S. L. Calvert & B. J. Wilson (Eds.) The handbook of children, media, and development, pp. 290-308. Wiley-Blackwell. 

Kuumotusta ja esitelmöintiä Sevillassa – DiGRA 2023 -raportti

Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija Ville Malinen päivittää ensimmäisestä suurenluokan konferenssikokemuksestaan kesäkuisesta Sevillasta. Digital Games Research Associationin vuotuinen konferenssi vietettiin äärihelteissä!

Se siitä Välimeren lämmöstä, tuumaan. Malagassa ukkostaa ja salamoi. Tuijotan lentokentän ovista ulos samalla, kun istun ja nautin ensimmäistä paikallista ateriaa kollegan kanssa. Totaalisen ylimitoitettu Burger King -ateria on kova mutta pakollinen kulinaristinen taisto tulevaa etappia varten. Niin sanottu ”Team Finland” on hiljalleen saapunut Sevillan lentokentälle, joskin osa sekalaisesta ryhmästä on päätynyt matkustamaan Madridin kautta tai suoraan perille Sevillaan. Kyseinen joukko koostuu pitkälti peli, pelaaja, ja pelintekijäkulttuurientutkimuksen parissa toimivasta yliopistokööristä lähinnä Aallon, Jyväskylän, Tampereen, ja Turun yliopistoista. Hiilari- ja sokeriöverin jälkeen alamme kollegani kanssa metsästää muita ryhmämme jäseniä kentältä. Tarkoituksenamme on matkustaa vielä reilu neljän tunnin pituinen pätkä Sevillaan bussilla, mutta pysäkin löytäminen osoittautuu yllättävän haastavaksi. Ennen pitkää tarpeeksi haahuiltuamme löydämme oikean laiturin ja matkan viimeinen osuus kohti Sevillaa ja DiGRA 2023 -konferenssia alkaa.

Ensitunnelmia kansainvälisessä espanjalaisessa fuusiokeittiössä. Kuva: Haron Walliander.

Matkan viimeinen osuus kohti Sevillaa ja DiGRA 2023 -konferenssia alkaa.

DiGRA, Digital Games Research Association, pitää vuosittaisen konferenssinsa (19.-23.6.2023) tänä vuonna Espanjassa Sevillan yliopiston viestinnän tiedekunnassa teemanaan Limits and Margins of Games. Odotettavissa on kymmeniä esitelmiä ja osioita sekä ja satoja kävijöitä (Ohjelma). Itseäni lykästi sen verran, että pidennetty abstraktini hyväksyttiin esitelmänä, ja pääsin osallistumaan konferenssiin osana paneelia, joka käsittelee pohjoismaisia e-urheiluorganisaatioita.

Bussimatkan aikana en ole varma, lakkaako jännitykseni viimein vai paheneeko se hiljalleen univajeen vuoksi. DiGRA 2023 on suurin konferenssi, johon olen koskaan osallistunut, ja samalla ensimmäinen akateeminen tapahtumani Pohjoismaiden ulkopuolella – osallistujia peräti 400.

Vaihteleva ja yllättävän viileä keli on muuttunut täysin saavuttuamme Sevillaan. Kaikkialla on paahtavan kuuma, lukuun ottamatta satunnaisia pieniä tuulenviimoja. Sevilla tuntuu silti heti rennolta kaupungilta etenkin sen historiallisen keskustan sekä kaupungin halki kulkevan joen puolesta. Saapumispäivä kuluu ensin levätessä ja sittemmin pyöriessä pitkin kapeiden katujen ja värikkäiden rakennusten rikastamaa kaupunkia.

Jossain Sevillan historiallisen keskustan suunnalla laumasta eksyneenä. Kuva: Ville Malinen.

Ensimmäinen päivä 19.6.2023: eksplisiittinen sisäänajo

Maanantai, ensimmäinen konferenssipäivä. Masokistina päätän kävellä (joka päivä) aamuisin hotellilta yliopistolle noin 45 minuutin matkan, kun päivällä noin 40-asteeseen äityvä helle ei ole vielä täysin ylitsepääsemätön. Joka päivä, kun kuljen Alameda de Hérculesin puistokatua pitkin, minut valtaa annoskateus katsellessani ihmisten aamurutiineja alueen lukuisten kahviloiden terasseilla. Koska suosin nukkumista, saavun tiedekunnan rakennukselle vasta ensimmäisten esitelmäosioiden aikaan. Tiedekunnan rakennus sijaitsee keskustasta luoteeseen. Joen ylitettyäni minä ja kollegani myöhemmin kukin ihmettelemme alueen 1980- ja 1990-luvun arkkitehtuuria huokuvia paikoin ränsistyneitä rakennelmia. Myöhemmin käy ilmi, että valtaosa niistä on Sevillassa 1992 pidetyn maailmannäyttelyn peruja.

Paremmin säilyneitä Sevillan maailmannäyttelyn rakennelmia reilun 30 vuoden takaa. Kuva: Ville Malinen.

Maanantai on esikonferenssipäivä, jonka aloitan (ja päätän) pitkällä ja mielenkiintoisella osiolla ”Games and Pr0n”.

Maanantai on esikonferenssipäivä, jonka aloitan (ja päätän) pitkällä ja mielenkiintoisella osiolla ”Games and Pr0n”. Suggestiivisesta otsikosta huolimatta osio yllättävää minut välittömästi menemällä altaan syvään päätyyn. Heti ensimmäinen esitelmä käsittelee vanhoja tee-se-itse-pornopelejä Itä-Euroopasta 1980- ja 1990-luvuilta. Osion kaikki esitelmät ovat loppujen lopuksi kiinnostavia ja oivaltavia, sivuamalla samalla laajempia ilmiöitä ja teemoja. Onnistuin jopa yllättäen antamaan rakentavaa palautetta eräälle väitöskirjaprojektille, joka käsittelee homoeroottisia pornopelejä (ja niiden kuluttamista), vaikka aihe on todella kaukana omasta erikoistumisestani.

Pitkät päivät yliopistolla kuluvat yllättävän sukkelasti, ja maanantain suurin haaste oli auditorion sammuneen ilmanvaihdon kytkeminen takaisin päälle. Päivärutiini noudattaa tuttua kaavaa: lähes loputon valikoima esitelmiä, lounas, paljon sosialisointia vanhojen ystävien ja kollegoiden kanssa, uusien ympäri maailmaa saapuneiden ihmisten tapaamista sekä huomattavien vesi- ja kahvimäärien ryystämistä. Epätyypillisesti päädyn jo heti ensimmäisen päivän jälkeen uusien tuttavuuksien kanssa esi-illalliselle ennen epävirallisempia illanviettoja, mikä oli todella ilahduttavaa.

Toinen päivä 20.6.2023: sorvin äärestä pitkän päivän iltaan

Maanantain työpajojen ja väitöskirjakokoontumisten jälkeen normaalirytmi alkaa tiistaina: muodollisuuksien ja avauspuheiden jälkeen pitkät päivät koostuvat esitelmistä ja paneeleista. Konferenssin ohjelman valikoiman runsaus yllättää paikan päällä. Sukkuloituani rakennuksen käytäviä pitkin aikani, löydän perille päivän ensimmäiseen osion paneeliin, jonka aiheena on e-urheilun kestävyys. Aihe on lähellä omaa väitöskirjaani, jossa käsittelen moottoriurheilun ja e-urheilun välistä suhdetta ja tulevaisuutta. Tunsin myös useamman esitelmöijän ennestään. Paneeli esitelmineen nosti esille monta eri näkökulmaa aiheeseen aina järjestöjen periaatteista protesteihin ja inklusiivisuudesta avoimuuteen ja e-urheilun pariin pääsemiseen.

Konferenssin sisäänkäynti Sevillan yliopiston viestinnän tiedekunnan edustalla: ulkona lämpöä noin 40 astetta. Kuva: Ville Malinen.

Tauon jälkeen päätän osallistua aivan toisenlaiseen osioon, jossa käsiteltiin eri tavoin paikallisia yhteisöjä ja pelaamista. Osion toinen esitelmä suomalaisista stereotypioista oli tervetullutta ja kotoista.

Viimeisenä tiistain ohjelmavalintana päätän osallistua esitelmäosioon ”Traversing space”, joka oli teoreettisin kokonaisuus, jota seurasin konferenssin aikana. Pidin osiosta silti todella paljon ja koin sen tutkimusteoreettisesti inspiroivana. Etenkin esitelmä, jossa keskityttiin Monkey Island -pelisarjaan tarkastelemalla sen metavitsien huumoria sekä peliavatarien ontologista toimijuutta kuului osion huippukohtiin.

Mustat farkut, pitkähihainen paita, ja paikan päälle käveleminen hiostavassa reilusti yli 30-asteen iltahelteessä oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen valinta.

Päivän päätteeksi edessä oli myöhäinen illallinen tunnelmallisella Real Fabrica de Tobacosilla, joka on Sevillan yliopiston piiriin kuuluva historiallinen rakennus ydinkaupungin eteläpuolella. Vielä tänä päivänä kadun, etten kapinoinut pukukoodia vastaan. Mustat farkut, pitkähihainen paita, ja paikan päälle käveleminen hiostavassa reilusti yli 30-asteen iltahelteessä oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen valinta. Tätä lukuun ottamatta ilta oli mahtava.

Kolmas päivä 21.6.2023: esitelmiä ja epävirallisuuksia

Pitkän illan jälkeen edessä on keskiviikko sekä oma esitelmöintini ja paneelini, joista jälkimmäinen on heti aamupäivällä: ”eSports Policies in Northern Countries”. Paneelin omassa osuudessani korostin simuloidun kilpa-ajon institutionalisoitumista e-urheilun muotona ja liittämistä osaksi suomalaisen (ja jossain määrin muiden maiden) moottoriurheilukaanonia.

Lounaan jälkeen iltapäivällä oli ainoa mahdollisuuteni koko päivänä osallistua esitelmäsessioon yleisön jäsenenä. Puhtaasta mielenkiinnosta ja vaihtelun vuoksi valitsin osion ”Games and Vision”, joka oli mielestäni todella kiinnostava ja samantyyppinen kuin tiistain ”Traversing Space”. ”Games and Vision” keskittyi enemmän pelaajatoimijan rooliin, voyerismiin sekä representaatioiden (ja valvonnan) voimaan pelien sisäisen kameravalvonnan muodossa. Ensimmäinen esitelmä, ”Enacting Photojournalism”, oli lähes inspiroiva. Se käsitteli sotien ja konfliktialueiden kuvauksia spektaakkeleina peleissä sekä rappeutuneita urbaaneja kaupunkimiljöitä suhteessa ”oikeaan elämään” niissä elävien pelinsisäisten (ei-pelattavien) hahmojen kautta.      

Kuten läpi konferenssin, DiGRA:n ilmapiiri ja palaute on kuitenkin kannustavaa ja lämmintä.

Päivän virallisen osuuden päätteeksi olikin sitten toinen ja samalla viimeinen edustamiseni: esitelmöin omasta tutkimuksestani osiossa ”Breaking Characters”. Soolona yleisölle esitelmöinti stressasi sen verran, että omaani edeltäneestä ja seuranneesta esitelmästä ei ole oikein mitään muistikuvia. Ensimmäinen kuitenkin käsitteli pelihahmojen marginalisointia ja brikolaasin käsitettä (viitaten tässä kontekstissa askartelumaiseen pelihahmokollaasin), jälkimmäinen taas epätyypillisten pelaaja-avatar-suhteiden vaikutusta. Omaksi yllätykseksi paikalla oli jopa enemmän yleisöä kuin aamupäivän paneelissa.

Hujauksessa menneen reilun vartin jälkeen esitelmöinti artikkeliprojektistani koskien Formula 1 ja F1 Esports -ajajien someprofiilieroista Instagram-tilien perusteella on mennyt ilmeisen hyvin ja vieläpä ajoissa. Kuulen osallistuneilta myöhemmin positiivista palautetta vastauksistani, vaikkakin toivoin, että olisin voinut vastata esitelmäni jälkeen paremmin moniin aihetta ympäröiviin ilmiöihin, kuten esimerkiksi muiden perinteisten urheilulajien ja niihin perustuvien e-urheilusarjojen tutkimukseen liittyen. Kuten läpi konferenssin, DiGRA:n ilmapiiri ja palaute on kuitenkin kannustavaa ja lämmintä. Pitkän päivän paketoimisen jälkeen matka jatkui ennen pitkää myöhemmin illalla kohti Checkpoint Arcade -baaria, jossa konferenssin järjesti vapaamuotoisemman illanvieton.

Jatkopaikka tarjosi perinteisen hurlumhein lisäksi nimensä mukaisesti litanian pelikoneita. Kuva: Ville Malinen.

Neljäs päivä 22.6.2023: tasainen kyyti jatkuu

Torstai, konferenssin toiseksi viimeinen päivä ja viimeinen täyden ohjelman päivä itselleni. Tekemistä ja näkemistä riittää vieläkin. Aluksi päätän mennä paneelitilaisuuteen, jossa käsitellään pelien rajoja sekä urheilun asettumista pelien piiriin. Aihe on jälleen lähellä omaa väitöskirjaani ja siksi looginen valinta. Paneelin aikana käsiteltyjä ilmiöitä olivat muun muassa asioiden omaksuminen (perinteisestä) urheilusta pelaamiseen, kulttuuriset kontekstit, sääntely, (yliopistojen) e-urheilutilat lyhytnäköisinä sijoituksina, urheilullistaminen sekä data-analyysin käyttäminen e-urheilututkimuksessa. Muistan huomauttaneeni tulevaisuutta ajatellen, että e-urheilu saattaa periä urheilullistamisen myötä arveluttavia vaikutteita ja ongelmia perinteisestä urheilusta, kuten sopupelaamista ja kasvavaa uhkapelikulttuuria. Olin erittäin tyytyväinen siihen, miten laajasti paneelin aikana erilaisia e-urheilun kehityskulkuja käsiteltiin.

Muistan huomauttaneeni tulevaisuutta ajatellen, että e-urheilu saattaa periä urheilullistamisen myötä arveluttavia vaikutteita ja ongelmia perinteisestä urheilusta, kuten sopupelaamista ja kasvavaa uhkapelikulttuuria.

Vaikka DiGRA 2023:ssa riitti kaiken maailman esitelmiä ja paneeleja mistä valita, torstai-iltapäivän sessio ”Post/Post” osoittautui yhdeksi muistettavimmista. Osiossa käsiteltyjä aiheita olivat harkinta, konstruktiot ja narratiivit identiteettien ympärillä sekä moraaliset valinnat ja identifikaatio seurauksineen post-apokalyptisessä peliympäristössä. Kaksi ensimmäistä esitelmää analysoivat pelejä The Last of Us (Naughty Dog, 2013) ja Last of Us Part II (Naughty Dog, 2022). Fokuksessa olivat äitiys ja feminismi Rebecca Käpernickin esityksessä sekä moraalin monimutkaisuudet, hahmokehitys ja identifikaatio Adrienne Domasin esitelmöimänä. Viimeisessä osiossa Poppy Wilde analysoi moraalisten valintojen vaikutuksia ja runsautta sekä itsereflektiota pelissä My Friend Is a Raven (Two Star Games, 2019), jossa toistuva peliasetelma lopulta johdattaa pelaajaa oppimaan hahmonsa tekemistä (menneistä) virheistä ja hyväksymään hahmonsa puutteet. Kaikkinensa osion esitelmät korostivat empatian, affektin ja moraalin käsitteitä sekä niiden keskinäistä vuorovaikutusta. Esitelmien mukaan näiden isojen teemojen välinen pyörittely johti pelimaailmojen yhteiskunnissa ja hahmojen välillä usein turhauttaviin ja epämieluisiin ratkaisuihin, johtuen lyhytnäköisyydestä, kapeasta ajattelusta sekä joustamattomien sosiaalisten roolien omaksumisesta.

Torstain päätteeksi päätin osallistua osioon ”Regional and National Context”, koska uppoutuminen kansallisiin ilmiöihin oli minulle uusi teema ja tervetullut näkökulma. Esitelmöinti brasilialaisten peliyhteisöjen toiminnasta Twitterissä maan vuoden 2022 presidentinvaalien aikaan toi pinnalle poliittisen identifikaation roolin pelaajayhteisöissä. Seuraava esitelmä koski sveitsiläisen vapaa-ajan elektroniikan kehitystä ja kulttuurista kontekstia ulottuen aina sähköautoradoista maan niche-tietokonetuotanto(markkinoihin). Tässä esitelmässä korostettiin sitä, kuinka samanaikaisesti sekä suljettua ja innovatiivista että maidenvälistä ja homogeenistä pelikulttuuri ja sen kehitys voikaan olla. Esitelmä alleviivasi lopuksi vapaa-ajan ja työn sekä markkinavetoisuuden ja intohimoisen harrastuksen välillä tasapainoilua pelikulttuurin parissa.

Koko Espanjassa oli ilmeisesti kesäkuussa käynnissä LGBTQ+ -ystävällistä ohjelmaa televisioiduista teemaelokuvista Pride-ulkoilmatapahtumiin. Kävimme Alameda de Hérculesilla torstai-iltana pienellä porukalla pyörähtämässä Pride-tapahtumassa ennen jatkoa illanviettoihin. Kuva: Ville Malinen.

Viides päivä 23.6.2023: maaliviivan yli, vaikka kontaten

Perjantai. Viimeinen konferenssipäivä, ja allekirjoittaneen kohdalla viiden päivän sosialisointi- ja neljän päivän esitelmäputki on tehnyt tuhonsa. Energiaa ei riitä enää oikein mihinkään ja sosiaalinen patteri on aivan nollassa. Raahaudun silti yliopistolle läpi kaupungin. Saavuttuani kuuntelen esitelmää Iso-Britannian ja Irlannin arcade-kolikkopeliteollisuuden alueellisesta historiasta (mikä oli hämmentävän pieneen kokoonsa nähden erittäin vaikutusvaltaista).

Pää ei kestä enää yhtään dataa.

Keskustelujen aikana konferenssipeli on pakko viheltää poikki: väitöskirjatutkija kaipaa infotulvan keskellä lepoa ja omaa tilaa, mitä onneksi saa hetkeksi konferenssin hiljaisesta huoneesta. Pää ei kestä enää yhtään dataa. Ennen pitkää vaapun tilasta ulos virkistäytyneenä, ja törmään kutakuinkin yhtä väsähtäneisiin kollegoihini. Ryhmitymme vielä viimeisen kerran yliopiston lounaalle, minkä jälkeen on aika palata hotellille ja päättää konferenssi omalta osaltani, kunnes jatkan Santa Justan juna-asemalle ja kohti Barcelonasta alkavaa lomamatkaa.

Laskeskelen, että DiGRA:n päätteeksi olen kitannut ainakin 15 pulloa vettä, puhunut kahdessa osiossa asiantuntijana, antanut palautetta ja kysellyt ties minkälaisten projektien perään, rikkonut yhdet shortsit esitelmäpäivänä, kuin ihmeen kaupalla selvinnyt saamatta yhtäkään auringonpolttamaa, ja saanut uusia ystäviä ympäri maailmaa. Odotan innolla seuraavaa DiGRAA.

Näyttävä puurakennelma Setas de Sevilla sijaitsee kaupungin historiallisessa keskustassa. Kuva: Ville Malinen.

Ville Malinen on moottoriurheilun mediasuhteisiin erikoistunut väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Tulevassa Nykykulttuurin tutkimuksen artikkeliväitöskirjassaan Malinen käsittelee moottoriurheilun ja e-urheilun välistä vuorovaikutusta ja tulevaisuuden näkymiä. Aiemmalta koulutukseltaan Malinen on valmistunut filosofian maisteriksi mediatutkimuksen oppiaineesta Turun yliopistosta. Hän vaikuttaa myös osana Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä.

Kolmen Päivän Pidot: Pelitutkimuksen päivä ja Kevätseminaari 2023 

Kymmenvuotispäiväänsä viettänyt Pelitutkimuksen päivä järjestettiin museokeskus Vapriikissa 3.5.2023. Juhlinta jatkui seuraavina kahtena päivänä Tampereen yliopiston pelitutkimuksen Kevätseminaarissa 4.-5.5.2023, joiden teemana oli juhlat. Väitöskirjatutkija Aasa Timonen Tampereen yliopistosta kertoo omasta matkastaan ensikertalaisena kevään pelitutkimuksen bakkanaaleissa.

Usein tuntuu siltä, että kuukausia saattaa mennä ilman että tapahtuu mitään tai ei ole mitään erityistä tekemistä. Sitten yhtäkkiä onkin kaikki samalla viikolla. Tämä fiilis oli itselläni, kun siirryin varsin rauhallisesta vapun vietosta pelitutkimuksen kolmipäiväisiin juhliin – Pelitutkimuksen päivä ja kaksipäiväinen kevätseminaari- joita omalla kohdallani seurasi vielä opiskelijajuhlat, ristiäiset ja häät – tosin jälkimmäinen vain Dungeons & Dragonsin parissa. 

Pelitutkimuksen päivä aloitti viikon kauniin keväisenä keskiviikkona.

Pelitutkimuksen päivä aloitti viikon kauniin keväisenä keskiviikkona. Päivä oli eräänlainen epävirallinen “seminaaripäivä 0”, jossa oli hyvin samanhenkisiä puheenvuoroja puhujilta, jotka tulisivat tutuiksi seuraavien kahden päivän aikana. Päivän aloitti Åbo Akademissa parhaillaan vieraileva vanhempi tutkija Nicholas Taylor. Yhdysvaltojen ja Kanadan kautta Suomeen tutkijaksi päätynyt Taylor käsitteli puheessaan sitä, millaista on olla ei-suomalainen tutkija Suomessa. Tätä seurasi samanlaisen kuulumisen aiheen tiimoilta väitöskirjatutkija Taina Myöhänen Tampereen yliopistosta joka kertoi kokemuksistaan siitä, millaista on siirtyä yksityiseltä sektorilta tieteen pariin. Samalla Myöhänen käsitteli laajalti kuulumisen, ulko-ja sisäpuolisuuden teemoja ja katseli yliopiston tutkijamallia kriittisesti omien kokemustensa valossa. Peliteollisuutta edusti Colossal Order -pelistudion toimitusjohtaja Mariina Hallikainen, joka kertoi Colossal Orderin menestystarina Cities: Skylinesin suhteesta pelaajayhteisöönsä ja erityisesti modaajiin. Kevätseminaarin ohjelmaan voi tutustua täällä.

Taina Myöhänen luennoi.

Samalla jaettiin myös jokavuotiset pelitutkimuksen opinnäytetyökisan palkinnot ansiokkaista korkeakoulujen ja yliopistojen lopputöistä. Palkinnon saivat Niko Nikkilä Turun yliopistosta ja Ville Mutka Laurea- ammattikorkeakoulusta. Nikkilän yliopistosarjan voittanut työ Pöytäroolipelit lukukokemuksena: Kerronnallinen ja ohjeistava teksti Dungeons & Dragons – fantasiakokemuksen luojina käsitteli pöytäroolipeli Dungeons & Dragonsin sääntökirjojen ja seikkailumoduulien tekstejä, ja mitä ne kertovat pelistä ja genrestä. Pöytäroolipelit olivat suosittu aihe tämän vuoden voittajatöissä, sillä Mutkan AMK-sarjan voittajatyö, Kun Dragonborn-barbaari tulikin puhuneeksi – opinnäytetyö lauta- ja roolipelien vaikutuksista matalan kynnyksen mielenterveystyössä käsitteli myös osiltaan Dungeons & Dragonsia. Mutka käsitteli opinnäytetyössään Espoon mielenterveysyhdistys Emy ry:n toiminnanohjaaja ja asiakkaiden kokemuksia lauta- ja roolipelien hyödyntämisestä mielenterveystyössä. Näiden lisäksi jaettiin myös kunniamaininta hyvästä opinnäytetyöstä, jonka sai Sanni Teukku työllään Teknostressi digitaalisissa peleissä – Case Genshin Impact

Pelimuseo on vanha tuttu, mutta silti joka kerralla tuntuu siltä, että näen tai koen jotain uutta.

Ilta jatkui näiden jälkeen Pelitutkimuksen seuran vuosikokouksen merkeissä, mutta itse livahdin paikalta tutustumaan Vapriikin pelimuseoon. Pelimuseo on vanha tuttu, mutta silti joka kerralla tuntuu siltä, että näen tai koen jotain uutta. Samalla sain kaverini innostumaan seuraavan päivän kevätseminaarista niin paljon, että hän lupasi liittyä mukaan joukkoomme siltä seisomalta. Tulevaan kahden päivän koitokseen valmistautuminen aloitettiin Plevnassa hyvän juotavan ja syötävän parissa, ja ensimmäiset uudet kaverisuhteet luottiin tuona iltana. 

Juhlat jatkuvat!

Kevätseminaari – Päivä 1

Varhainen aamu. Aamupalaksi syöty rahkaa ja juotu jääkaapista löydetyn kokispullon pohjat. Saavun Tampereen yliopiston rakennus Pinni B:lle jo kahdeksalta aamulla, jossa seminaarin järjestäjät laittavat pöytiä esiin. Yksi järjestäjistä toteaa minulle “olenpa aikaisessa”. Samassa tilassa on toinenkin seminaari, joten Pinnin aula on täynnä väkeä. Mieleeni kuitenkin tulee edellisenä päivänä Vapriikissa kuulemani tokaisu: “Seurasin teitä, koska näytätte pelityypeiltä”. Pelitutkija tunnistaa toisensa. Aamukahvien ja leivonnaisten voimalla siirrymme auditorioon. Seminaarin seremoniamestarina toimi informaatiotutkimuksen professori Frans Mäyrä Tampereen yliopistosta, ja töiden kommentaattoreina pelikulttuurien tutkimuksen professori Olli Sotamaa myöskin Tampereen yliopistosta ja professori Mia Consalvo Concordia yliopistosta. Seminaarin teemana on “Party!” eli juhlat kaikissa sanan muodoissa. Teema on myös sidottu osaksi Tampereen yliopiston Game Research Labin 20. juhlavuotta. 

Juhlat alkoivat, ja ensimmäisenä puheenaiheena oli bileet peleissä ja juhlat leikillisinä kokemuksina. Varsinainen aamuherätys tuli Christopher A. Paulin astuessa lavalle. Paulin tutkimuspaperi Why the party needs a blue shell: An Apologia fo Nintendo käsitteli Nintendo-pelien mekaniikoiden yhteensopivuutta bileympäristöihin. Paulin energinen, innostava ja viihdyttävä esitys herätti viimeisenkin aamutokkurassa olevan seminaarivieraan, ja samalla paljastui suurelle yleisölle Paulin ja Sotamaan välinen leikkimielinen kilpailu pelien parissa. Tähän tultaisiin vielä takaisin seminaarin aikana. Toisen session teemana oli puhtaasti partypelit eli kevyet ja hauskat pelit, joita on tarkoitus pelata yhdessä. Aiheina oli muun muassa Fallout 76 -pelin pelaaminen kaksistaan ja tämän kokemuksen etnografinen dokumentointi sekä vanhat porno-partypelit Commodore 64 -ajalta. Jokaisella puhujalla oli 10 minuuttia aiheensa esittelyyn, minkä jälkeen 20 minuuttia käytettiin kommentaattoreiden kommentteihin ja yleisön kysymyksiin. 

Discord tarjosi mahdollisuuden kaikille osallistua keskusteluun.

Keskustelua käytiin auditorion lisäksi aktiivisesti seminaarin Discord-serverillä. Täällä jokaista aihetta ja paperia kommentoitiin kiivaasti, usein tangenttien ja asiaa sivuavien ideoiden kautta. Suositut puheenaiheet Discordissa olivat autenttisuus, “Goffman” ja bileitä sisältävien pelien listaaminen. Discord tarjosi mahdollisuuden kaikille osallistua keskusteluun, varsinkin niille, joille ääneen puhuminen ja ajatusten sanoittaminen saattoi muuten olla hankalaa. 

Näkymä Discordissa – seminaarien monialustaisuus mahdollistaa mutkattoman osallistumisen.

Lounaan jälkeen oli vuorossa Mia Consalvon keynote-puhe Authentically Me? Microstreamers on Twitch and the challenge of being real, live. Consalvo puhui autenttisuudesta striimausmaailmassa, ja millä tavoilla pienet striimaajat luovat identiteettiä ja persoonaa itselleen twitchin armottomassa maailmassa. Tämän jälkeen päivän viimeiset puheenvuorot käsittelivät juhlien suunnittelua, oli kyse sitten keskustelupohjaisten pelien toiminnasta introverteille tai seksibilelarpin suunnittelun ja tutkimisen yhteisistä haasteista. Päivän virallinen osuus päättyi tähän, mutta ilta jatkui vielä muissa osoitteissa. Osa seminaariväestä lähti jälleen Vapriikkiin tutustumaan pelimuseoon, ja osa meni huilimaan ennen iltaohjelman alkua. Tämän tauon jälkeen keräännyimme takaisin Pinnille, jossa vietimme iltaa pelien, keskustelujen ja hyvän viinin ääressä. Otin itse mukaan Torakkapokeri– korttipelin, jossa mestariksi nousi seminaarissakin puhunut pelitutkija Leland Masek Tampereen yliopistosta. Paikan päällä pelattiin myös Michiganin yliopiston mediatutkimuksen apulaisprofessori Casey O’Donnelin suunnittelemaa korttipeliä Fellowship of Fools, joka oli varsin suosittu. Ilta eteni täältä jatkoille, josta kaverini kanssa raahauduimme kotiin joskus puolenyön tiimoilla. Ensimmäinen päivä oli takana, vielä yksi päivä juhlia edessä!

Kevätseminaari – Juhlien päätös

Varhain aamulla juhlijat palasivat takaisin Pinniin kahvin ja eilisen illanvieton rääppiäisten pariin. Osalle ilta oli pitkä, mutta juhlien intoa tämä ei pysäyttänyt. Päivän ensimmäisen session teemana oli peliteollisuus itse, ja keskustelun aloitti Stephanie Fisher paperillaan Diary of a GDC Party Girl: Inequity and Inclusion in Game Industry Events. Keskustelu käytiin paljolti pelifirmojen- ja organisaatioiden järjestämien juhlien ympärillä ja siitä, mikä on naisten oletettu rooli näissä juhlissa – Fisherin mukaan usein vain viihdykkeenä. Varhainen aamu ei hidastanut keskustelua, ja esiin nostettiin muun muassa samojen lainalaisuuksien päteminen seksuaalivähemmistöjen oletettuihin yhteisöllisiin rooleihin. Sessiossa käsiteltiin myös “Booth Babes” (naisoletettujen mallien käyttöä pelimessuilla markkinointitarkoituksiin) -ilmiötä Tampereen yliopiston vanhemman tutkijan Tom Apperleyn johdolla, ja lopuksi Taina Myöhänen palasi takaisin yhteenkuuluvuuden ilmiön äärelle paperissaan Party, but for whom? Accessibility, inclusivity, and equity in the game industry parties. Myöhäsen pitkä ura pelialalla antoi hyvää omakohtaista kontekstia tutkimukselle, ja kommentoija Mia Consalvo nosti oikeastaan kaikkien näiden kolmen esitellyn paperin valossa tyhjentävän kysymyksen: “Are parties fundamentally broken?”

“Shit, I don’t know!” 

Seminaarin toisen keynote-puheen esitti professori Olli Sotamaa, joka aloitti esityksensä energisen musiikin kautta. Mikä alkoi mukavana katsauksena kevätseminaarin historiaan vanhojen valokuvien kautta, olikin pian samalla historiikki suomalaiseen yliopistoon ja seminaarien merkitykseen. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun näin akateemisen esityksen koristeina kuvia Mauri Kunnaksen lastenkirjoista Sotamaan puhuessa J.V. Snellmanin seminaariperinteistä.

Seminaarien merkitys yliopistojen toiminnassa on tuttua Koiramäessäkin.

Lounastunnin jälkeen aiheena olivat LAN-bileet (lähiverkkotapahtuma pelien parissa, ystävien kesken lanit) ja striimaaminen. Alessandro Franzo Milanon yliopistosta aloitti session puhumalla e-urheilijoiden “pelitaloista”, jossa nuoret e-urheilijat treenaavat, pelaavat ja ajoittain asuvat. Keskustelussa nousi esiin vahvasti työn, yksityiselämän ja harrastuksien ristiriitaisuudet tällaisessa ympäristössä – tätä jopa verrattiin vanhoihin “firman kyliin”, joita Yhdysvalloissa on ollut 1800-1900-lukujen vaihteessa. Näiksi kutsuttiin kaivosyhtiöiden perustamia kyliä, joissa työntekijöiden oletettiin asuvan. Saimme myös todistaa todellisen autenttisuuden hetken (aihe, josta Discordissa oli keskusteltu paljon Consalvon nostaessa autenttisuuden esiin puheessaan Twitch-striimaajista), kun tutkimustaan esittelleen Nicholas Taylorin vastaus pitkään ja monimutkaiseen kysymykseen oli spontaanisti, “Shit, I don’t know!” 

Päivän viimeisen session aiheena oli karnevaalit, mutta valitettavasti minun piti jatkaa matkaani seuraaviin juhliin Helsingissä. Kevätseminaari päättyi omalta osaltani tähän. 

Fokus oli keskustelussa, toisten ideoiden haastamisessa ja uusien ajatusten syntymisestä toisten töiden inspiroimana.

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta pelitutkimuksen kevätseminaarissa. Vaikka tieteellisten seminaarien ja konferenssien rakenne oli minulle tuttu noin muuten, oli kevätseminaarissa kuitenkin paljon uutta minulle; fokus oli keskustelussa, toisten ideoiden haastamisessa ja uusien ajatusten syntymisestä toisten töiden inspiroimana. Keskustelu sekä auditoriossa että Discordissa oli eläväistä, ja nämä kaksi keskustelufoorumia täydensivät toisiaan hyvin. Junamatkallani Helsinkiin perjantaina mietin paljon Taina Myöhäsen ajatuksia kuulumisesta ja osallistumisesta, ja miten sekä minä, uusi tutkija yliopistolla että ystäväni, joka on vasta valmistunut maisteriksi, tunsimme kuuluvamme ja olevamme osa tätä tiedeyhteisöä näiden kolmen päivän ajan. Kansainvälisessä seminaarissa pääsimme puhumaan omista tutkimuksistamme ja mielenkiinnon aiheista uusien ihmisten kanssa, sekä mahdollisesti kertomaan henkilökohtaisesti, miten tutkijan tekemä työ oli auttanut meitä omalla urallamme. Tässä on ehkä lopulta kevätseminaarin suurin vahvuus: epäformaalin ympäristön tarjoama tasa-arvo ja yhteenkuuluvuuden tunne, jossa pelitutkimuksen konkarit ja uudet tulokkaat pääsivät puhumaan tasavertaisesti keskenään. 

It’s crazy, it’s party! 

Aasa Timonen on uunituore pelitutkimuksen väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Game Research Labissa. Aasan kiinnostuksen aiheina ovat pelien tarinat, maailmanrakennus ja pelaajien suhteet näihin. Väitöskirjaansa Aasa tekee Warhammer 40,000 -miniatyyripelistä ja sen maailmanrakennuksesta. Juuri nyt mietinnän alla on ensi vuoden kevätseminaarin mahdollinen teema ja siihen sopiva tutkimus.

Helmikuun 24. päivä näkyy peleissä

Helmikuun 24. päivä maailma heräsi sotaan. Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainan valtaamiseksi, tai kuten Venäjä väitti, “sotilaallisen erikoisoperaation” puhdistaakseen Ukrainan. Venäjän valtion virallisessa puheessa sotaa ei mainita. Itse asiassa sodan mainitsemisesta voi saada Venäjällä nykyään jopa 10–15 vuotta vankeutta.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota näkyi välittömästi myös peleissä.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota näkyi välittömästi myös peleissä. Yksi tällainen on Gaijin Entertainmentin vuonna 2012 julkaisema free to play -nettipeli War Thunder. War Thunder on monen pelaajan sotasimulaattori, jossa mallinnetaan eri valtioiden lentokoneita, laivoja ja panssarivaunuja 1930-luvulta 2000-luvulle asti. Alun perin War Thunder keskittyi toisen maailmansodan ilmataisteluihin, mutta kymmenen vuotta kestäneen kehityshistoriansa aikana peli on laajentunut ilmasodasta kattamaan maa- ja merisodankäynnin. Minulle War Thunder on tullut tutuksi tämän 10 vuoden aikana pelaajana. Samoin tämä teksti syntyi pelaajan näkökulmasta ja kokemuksista War Thunderissa ja sen keskusteluforumeilla.

Gaijin Entertainmentin perustivat vuonna 2002 Anton ja Kirill Yudintsev. Alun perin Gaijin oli venäläinen yritys, mutta vuonna 2015 sen toiminnot siirtyivät pois Moskovasta. Nykyään sen pääkonttori sijaitsee Unkarissa ja sillä on hajautettuja toimipisteitä ympäri Eurooppaa, muun muassa Latviassa, Kyproksella ja Dubaissa. Gaijin Entertainment on aina tiedostanut War Thunderin sisällön ongelmallisuuden. Tämä on johtanut siihen, että peliyhtiönä se on pyrkinyt olemaan mahdollisimman epäpoliittinen sekä puolueeton. Sodan alettua, Gaijin otti kantaa Twitterissä hyvin neutraalisti, jossa vakuuteltiin pelin toiminnan jatkuminen, mutta myös otettiin linja, jossa toivottiin rauhaa.

Graphical user interface, application, Teams

Description automatically generatedKuvankaappaus War Thunderin twiitistä heidän Twitter-tililtään. Kuva: Haron Walliander

Maltillinen toive Twitterissä tuli joko liian myöhään tai se kantautui kuuroille korville. War Thunderin pelin sisäistä chattia on kommentoitu usein pelimaailman yhdeksi toksisimmista. Sodan alettua se muuttui tavanomaisesta vihapuheesta avoimen sotauhon näyttämöksi. Pääasiassa sekä venäläinen että valkovenäläinen pelaajakunta osoitti chatissa avoimesti tukensa hyökkäyssodalle. Länsimainen pelaajakunta puolestaan osoitti tukensa Ukrainalle, ja kommentoi venäläismielisiä vastaan. Syntyi hallitsematon keskustelu, jossa käytiin kesken pelin taisteluiden keskusteluja ja kommentointia sodasta sekä puhdasta trollausta.

Chatista tuli näin Gaijinille aito ongelma. Se reagoi siihen verrattain nopeasti, sillä jo 28. helmikuuta 2022, neljä päivää sodan alkamisesta, päätettiin pelin chatti laittaa väliaikaisesti tauolle. Chat oli pois käytöstä miltei kolme kuukautta, kunnes se palautettiin toukokuussa. Uudelleen se otettiin pois käytöstä syyskuussa Ukrainan aloittaessa vastahyökkäyksensä. Kirjoitushetkellä (21.2.2023) chatti on käytössä, ja pelaajakunnan käytös on rauhoittunut tavalliselle tasolle. Satunnaisesti chatissa saattaa nähdä purkauksia, joista kirjoitusasusta voidaan päätellä, onko kirjoittaja Venäjän vai Ukrainan puolella.

1+1+1 = Z

Jos chatti odotetusti muodostui Gaijinille ongelmaksi, niin mutta yllättäen suurempi ongelma syntyi War Thunderissa myytävistä koristeista, tarkalleen ottaen tankkeihin laitettavista numeroista. War Thunder on pitkään tarjonnut pelaajille keinoja koristella kalustoaan. Pelissä voi ostaa pelin kaupasta kuvia, tunnuksia, lippuja ja numeroita. Näitä koristeita saa myös osana erilaisia pelin tapahtumia (events) tai battle passin palkkioina. Pelaajat pitävät pelissä ulkoasun muokkaamista merkittävänä osana pelaajaidentiteettiä, jonka kautta he voivat näyttää oman identiteettiään, arvomaailmaansa tai vain huumorintajuaan kanssapelaajille. Esimerkiksi War Thunderissa yhdistelemällä oikean muotoiset numerot 8 ja 0 sivuttain saadaan aikaan hyvin fallinen kuva, jota eivät pelin sensuurijärjestelmät välttämättä tavoita. 

Vuosi sitten, helmikuun 24. päivänä, War Thunderin visuaalinen kuvasto muuttui hassuttelusta huomattavasti vakavammaksi. Kun ensimmäiset kuvat Ukrainasta alkoivat vyörymään, silmiin pisti venäläisen sotakaluston Z-tunnus. Z-kirjainta ei löydy kyrillisessä aakkostossa. Siitä tuli nopeasti sodan symboli, joka otettiin myös nopeasti käyttöön Venäjän viralliseen sotapropagandaan.

Samalla Z tuli myös osaksi War Thunderin pelimaailmaa. Koska War Thunderissa ei ole kirjaimia, War Thunderissa Z-tunnus luotiin laittamalla kolme ykköstä Z-muotoon. 

A picture containing ground, outdoor, transport, military vehicle

Description automatically generated

Ykkösillä muodostettu Z-symboli brittiläisen FV4005 panssarintorjuntavaunun tornin takaosassa War Thunder -pelissä. Kuva: Haron Walliander

Tästä Z-tunnuksesta syntyi välittömästi vilkas keskustelu sekä War Thunderin omilla forumeilla mutta myös muualla muun muassa pelin Redditissä sekä Steamin forumilla. Keskustelu jakautui kahtia.

Hyökkäyssotaa avoimesti kannattavat kirjoittivat Z-merkkiä puolustavia kommentteja. Muun muassa nimimerkki Kate543, joka käyttää myös Venäjän lippua ja “-52-Div” -allekirjoitusta, puolustaa Z-tunnusta muun muassa sillä, että se on kirjain useissa kielissä ja symboli on verrattavissa historiallisuutensa puolesta vaikka liittoutuneiden lentokoneiden siivissä olleisiin maihinnousuraitoihin. Kommentissa peräänkuulutettiini autenttisuutta, jolla perusteltiin symbolin näkyminen pelikartalla.

Vastaavasti Z-tunnusta vaadittiin myös pois pelistä, sillä se oli alkanut merkitsemään todellista väkivaltaa ja sen ihannointia. Onhan pelissä kielletty myös hakaristit, joten miksei Z-tunnustakin, kysyttiin keskusteluforumeilla. Hakaristin kieltämiselle syyt löytyvät useiden maiden lainsäädännöstä. Esimerkiksi Saksassa peleissä hakaristin tai Hitlerin näyttäminen oli peleissä laitonta vuoteen 2018 asti. Toisaalta myös miljoonien ihmisten kärsimyksen symboli, sirppi ja vasara, on avoimesti esillä War Thunderissa, vaikka se on useassa Baltian maassa kieletty. Z-tunnus on kieletty viime vuonna osissa Euroopan maista. Saksassa Baijerin ja Ala-Saksin osavaltiot kielsivät tunnuksen julkisen näyttämisen. Viro, Latvia ja Liettua ovat kieltäneet sen ja Puolassa Z-symbolin käyttämisestä voi saada kahden vuoden vankeustuomion.

Z-tunnus herätti myös vastareaktiota. Ukrainaa tukevat pelaajat laittoivat Ukrainan lipun näkyvälle paikalle oman lentokoneensa, laivansa tai tankkinsa kylkeen. Olin itse yksi tällainen pelaaja. Vaikka se kuulostaakin banaalilta, niin tuntui, että se on vähintä mitä pystyin tekemään osoittaakseni sympatiaani Ukrainaa kohtaan pelissä.

Ukrainaa tukevat pelaajat laittoivat Ukrainan lipun näkyvälle paikalle oman lentokoneensa, laivansa tai tankkinsa kylkeen. Olin itse yksi tällainen pelaaja.

A picture containing ground, outdoor, military vehicle, transport

Description automatically generated

Kirjoittajan venäläinen T-44-100 -panssarivaunu Ukrainan lipulla War Thunderissa.
Kuva: Haron Walliander

Maailmojen välissä

Globaalina peliyrityksenä Gaijin tasapainoilee kahden erilaisen maailman välillä. Sen juuret ovat Venäjällä ja sillä on suuri venäläinen pelaajakunta. Toisaalta sen pääkonttori on nykyään Euroopassa ja sillä on niin ikään laaja länsimainen pelaajakunta. Samalla sillä on myös tukeva jalansija Aasian markkinoilla.

Gaijin tiedostaa, että War Thunderin teema on vaikea hallittava. Sota kaikissa muodoissaan herättää pelaajissa tunteita. War Thunderiin liittyvillä palstoilla käydään jatkuvasti keskustelua kaluston suorituskyvystä. Tämä keskustelu värittyy osittain nationalistisesti, sillä lähes jokainen maa on kokenut sodan tavalla tai toisella ja sota on kansallisessa muistissa. 

Samaten War Thunder ei ole välttynyt ilmiöltä, joka löytyy jokaisesta simulaattorista, eli väitteistä, kuinka pelin tekijät vetävät kotiin päin. “Russian biased” on ilmaus, jota viljellään laajalti pelin forumeilla ja sillä tarkoitetaan sitä, että Gaijin tietoisesti luo pelin venäläisestä kalustosta paremman kuin muusta.

Samanlaisia väitteitä olen lukenut pelihistoriani aikana muiden pelien forumeilta. Ainakin War Birdsistä, WWII Onlinen ja Il-2 Sturmovikin keskusteluforumeilla käytiin tasaisin väliajoin keskustelua eri koneiden suoritusarvoista ja aseiden tehokkuudesta.

Viime aikoina pelin forumeille on tullut paljon oikeita sotakaluston tietovuotoja.

War Thunderissa tämä kalustokeskustelu on käynyt jo pitkään ylikierroksilla, ja se on johtanut siihen, että viime aikoina pelin forumeille on tullut paljon oikeita sotakaluston tietovuotoja. Pelkästään tammikuussa 2023 sinne vuodettiin viisi kertaa eri hävittäjien salaisia tietoja. Gaijin suhtautuu tietovuotoihin vakavuudella, sillä kyse ei ole vain meemihengenstä vaan siitä, voiko yritys jatkossa toimia jossain maassa. Samalla tämä kertoo myös siitä, että pelaajat tuntuvat ottavan pelin jopa liiankin tosissaan. 

Z muuttuu

Maaliskuun lopussa Venäjän hyökkäys Pohjois-Ukrainassa oli pysähtynyt, ja joukot perääntyivät Kiovan pohjoispuolelta. Samalla vetäytyvien venäläisten jäljiltä alkoi paljastumaan epäiltyjä sotarikoksia. Z-merkin merkitys muuttui samaan aikaan tosielämässä sekä pelissä. Se alkoi symboloimaan totalitaristista Venäjää, joka haluaa käyttää väkivaltaa alistaakseen naapurimaat valtansa alle. Nyt tästä symbolista alkoi tulla Gaijinille ja War Thunderille ongelma. Gaijin halusi estää Z-symbolin pelissään muttei voinut tehdä sitä suoraan. Asettautuessaan vähääkään sotaa, tai venäläisittäin sotilaallista erikoisoperaatiota vastaan, Gaijinin toimintaedellytykset päättyisivät Venäjällä. Gaijin ei voinut kieltää Z-symbolia, sillä päätös olisi voitu tulkita kannanotoksi sotaa vastaan. Toisaalta se ei voinut antaa Z-symbolien määrän vain kasvaa, sillä lopulta siitä tulisi ongelma länsimaissa. Gaijin ratkaisi ongelmansa estämällä numeroiden myynnin uusille pelaajille 14. huhtikuuta alkaen. Vanhat, jo ostetut numerot jäivät edelleen pelaajien käyttöön. Sitä, miten he ne asettelevat, ei kielletty.

Tämä oli ikään kuin pragmaattinen lähestymistapa siihen, että pelissä on todellakin pelaajien toimesta luotua propagandaa mutta he eivät siihen yhtiönä suoraan ole puuttumassa. Lisäksi Euroopassa ei puolestaan jakseta erityisesti kiinnostua yhden pelin mahdollisesti pelaajien luomasta Z-symbolista. Tavallaan voidaan nähdä, että Gaijin on ajanut epäpoliittisuudellaan itsensä puun ja kuoren väliin, josta se kuitenkin pystyi näin kiemurtelemaan pois.  

Myöskään tätä myynnin rajoittamista ei perusteltu lainkaan sillä, että Z-symboli olisi itsessään politisoitunut ja arvolatautunut. Sen sijaan Gaijin kommentoi ymmärtävänsä, että pelaajat haluavat autenttisuutta, mutta joidenkin maiden lainsäädäntö voi tuoda pelaajille ongelmia, mikäli pelissä näkyy vääriä symboleja. Tämä perustelu oli samalla käsien pesua vastuusta mutta osittain myös suunnattu Venäjän suuntaan. Eräänlainen non-apology apology.

Epäpoliittisuuden sietämätön keveys

Gaijinin epäpoliittisuudessa voidaan nähdä yhteyksiä laajemmin epäpoliittisuuden ongelmaan. Urheilumaailma joutuu koko ajan painimaan epäpoliittisuuden ja poliittisuuden rajapinnalla. Vuoden 2022 jalkapallon maailmanmestaruuskisat annettiin maalle, jossa ihmisoikeustilanne on mitä on. Qatarin kisojen aikana Fifan puheenjohtaja Gianni Infantino vaati politiikan poistamista ja kisaboikotista luopumista. Samalla hän kuitenkin pyysi Ukrainan sotaan tulitaukoa MM-kisojen ajaksi. Pyyntö itsessään oli mitä poliittisin! 

Samantapaista epäpoliittisuuden julistusta nähdään myös pelimaailmassa. Ikään kuin kansainvälisten urheiluorganisaatioiden tapaan, peliteollisuus julistautuu usein epäpoliittiseksi, itseasiassa tehden itsestään entistä poliittisemman. 

Call of Duty 2: Modern Warfare 2 (Activision, 2009) alkaa terrori-iskulla Moskovan Domodedovon lentoasemalle. Tämä herätti aikanaan luonnollisesti Venäjällä vastalauseen. Mielenkiintoista, ettei se tuolloin johtanut pelin kieltämiseen, ja kyseinen tehtävä poistettiin vain venäläisestä versiosta. Edelleen pelissä päävihollinen on Venäjä, joka terrori-iskun takia aloittaa sodan Yhdysvaltoja vastaan. Kyseinen tehtävä sensuroitiin myös muiden maiden versioista, muun muassa Saksassa ja Japanissa.

Vuoden 2018 Game Informerin haastattelussa Call of Duty -pelisarjan entinen kampanjasuunnitelusta vastaava johtaja Jacob Minkoff kertoo, ettei pelisarjassa ole mitään poliittista, sillä poliittisuutta ei ymmärretä kaikkialla samaan tapaan. Sen sijaan hänen mukaansa pelisarja vain käsittelee geopoliittisesti kiinnostavia aiheita ja siksi ne voivat tuntua poliittisilta. Tämän YouTube-haastattelun kommenteissa on osuva ironinen huomautus (kirjoittajan vapaa suomennos): ”Minun lempi epäpoliittinen kohtani tässä pelissä oli se, kun terroristit epäpoliittisesti pommittivat Lontoota ja sitten piti tehdä epäpoliittinen ilmoittamaton ratsia epäpoliittisten terroristien kotiin.”

Samaa epäpoliittisuutta julistavat myös muut isot pelistudiot. Ranskalaisen Ubisoftin toimitusjohtaja Yves Guillemot ei näe heidän peleissään poliittisuutta.  Ei, vaikka Ubisoftin tuottamat pelit, kuten The Division, Far Cry 5 tai vaikkapa Ghost Recon Wildlands ovat sisällöltään läpeensä poliittisia. Epäpoliittisuuden ongelma heijastuu myös pelien ulkopuoliseen maailmaan. Activision Blizzardin toimitusjohtaja Bobby Kotick on muiden pelialan toimitusjohtajien tapaan alleviivannut, etteivät pelit ole poliittisia. Kuitenkin, kun hong kongilainen Hearthstone-pelaaja Ng Wai Chung osoitti tukensa 2019–2020 Hong Kongin demokratiamielenosoitusten puolesta, sulki Activision Blizzard hänet pois pelin eSports-sarjasta. 

Jos tämä ei ollut poliittista, niin mikä on? Varsinkin kun Blizzardin toimissa talous ajaa länsimaisten perusarvojen edelle Kiinan ollessa valtava markkina-alue. Toisin sanoen, pelit jotka julistautuvat epäpoliittisiksi, epäonnistuvat täydellisesti epäpoliittisuudessaan. Voidaan jopa sanoa, että Gaijin näyttää oikeasti hyvältä pelifirmalta monen länsimaisen rinnalla.

Miksi poliittisuudella on merkitystä?

Uskon pelien muuttuvan tulevaisuudessa avoimemmin poliittisemmiksi. Ukrainan sota aiheutti Venäjältä valtavan aivovuodon ja suuri osa venäläisistä pelinkehittäjistä pakeni maasta. En silti yllättyisi, mikäli näkisimme lähivuosien aikana venäläisen globaalille markkinoille tähtäävän pelin, jossa vihollisena esitettäisiin länsimaat. Kovin pitkään pelien viholliskuva on saturoitunut arabiterroristeilla, venäläisellä imperialismilla ja kiinalaisella maailmanvalloituksella, jota vastaan asettuvat usein amerikkalaiset tai yleisesti länsimaiset sotilaat. Ollessamme toisen kylmän sodan alussa, on vain luonnollista, että myös peleistä tulee tämän ideologisen kamppailun kenttä.

Tämän takia tarvitsemme tulevaisuudessa taitoa lukea erilaista propagandaa. Olemme pitkään puhuneet sosiaalisen median lukutaidosta, ja se itsessään on mielestäni osoittanut, miten kehnosti osaamme lukea toisten viestejä ja ymmärtää miten meihin vaikutetaan. Kenties ihminen haluaa uskoa siihen, ettei häneen voi vaikuttaa. Kenties tästä samasta syystä pelifirmat haluavat julistaa olevansa epäpoliittisia, samaan aikaan kun toimivat läpeensä poliittisesti ja tuottavat hyvin poliittisesti latautunutta sisältöä. 

Propagandan tulkinta voi olla vaikeaa, ja uskon, että tämä vaikeutuu tulevaisuudessa pelien muuttuessa polittisemmiksi ja propagandan muuttuessa osin pelaajalähtöiseksi. Propaganda ole  enää yksiselitteisesti valtioiden tuottamaa propagandaa. Kun Yhdysvaltojen armeija alkoi tuottamaan Americas Armya (2002–2022) noin 20 vuotta sitten, se oli selvästi valtiollista propagandaa. Voidaan kysyä, tuliko America Armysta vanhanaikainen, kun sen kehitys lopetettiin viime vuonna? Koko tapa tuottaa propagandaa pelien maailmassa lienee muuttunut. Mielenkiintoista on myös pohtia, että miten paljon propagandaa tuottavat ja toistavat pelaajat itse peleissä, jolloin sitä on hyvin vaikea kontrolloida. Propagandasta voi tulla eräänlainen emergenttinen, sisältä nouseva, osa pelien kulttuuria, jossa huolimatta pelin tekijöiden tarkoituksista, pelaajat keksivät tapoja ilmaista itseään pelissä. War Thunderin esimerkki osoittaa tästä viitteitä. Tällainen pelaajalähtöinen propaganda on nopeasti leviävää ja kekseliästä, kiertäen pelien omat ”sovinnaisuussäännöt” ja kontrollin. Pelien maailmat ovat usein hyvin kontrolloimattomia. Vaikka Kiina perusteleekin alle 18-vuotiaiden pelaamisen rajoittamista terveyssyillä, voi suurempi syy olla siinä, ettei Kiina voi kontrolloida mitä peleissä todellisuudessa tapahtuu tai puhutaan. 

Toisaalta pelifirmat tekevät itse propagandaa, tahallisesti tai tahattomasti, kuten voimme huomata Battlefield, Call of Duty tai vaikkapa Medal of Honor -pelisarjoista – on selvää, etteivät pelit ole irti poliittisuudesta.

  • Haron Walliander on Suomen Pelitutkimusen Seuran sihteeri, ja tutkii väitöskirjassaan ruuan ja digitaalisten pelien suhdetta sekä on harvinaisen kiinnostunut pelien kulttuurisista ilmiöistä ja ulottuvuuksista.

Puheenjohtajan tervehdys

Tervehdys kaikille Suomen pelitutkijoille, pelitutkimuksen opiskelijoille ja muille pelitutkimuksen ystäville! Minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi Suomen pelitutkimuksen seuran uudistetuille verkkosivuille ja tähän uuteen blogiin.

Suomen pelitutkimuksen seura on toiminut nyt jo reilun kuuden vuoden ajan (seuran perustamiskokous pidettiin Jyväskylässä 20.5.2016). Tuossa ajassa seura on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa niin kansallisten kuin kansainvälistenkin tiedeyhteisöjen kentällä, mistä ovat osoituksena seuralle vuonna 2022 myönnetty Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenyys sekä vuonna 2021 vahvistettu asema kansainvälisen pelitutkimusseura DiGRA:n Suomen edustajana. 

Toiminnassaan seura pyrkii nostamaan esille Suomessa ja erityisesti suomen kielellä tehtävää pelitutkimusta mahdollisimman monipuolisesti. Käytännön keinoja tähän ovat jokakeväinen Pelitutkimuksen päivä, joka toimii suomalaisten pelitutkijoiden kohtaamispaikkana ja tarjoaa kiinnostavia kutsupuheenvuoroja; yhdessä suomalaisen pelialan kattojärjestö Neogamesin kanssa järjestettävä pelialan opinnäytetyökilpailu, joka luo näkyvyyttä suomalaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen korkeatasoiselle pelialan ja -tutkimuksen osaamiselle; sekä vuodesta 2009 alkaen julkaistu Pelitutkimuksen vuosikirja, jossa suomenkieliset pelitutkijat voivat julkaista pelitutkimusta omalla äidinkielellään niin akateemisen yleisön kuin tärkeiden sidosryhmien avoimesti saataville.

Meillä on Suomessa kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen pitkä ja ansiokas pelitutkimushistoria.

Meillä on Suomessa kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen pitkä ja ansiokas pelitutkimushistoria. Vaikka pelitutkimus on Suomessa kenties ehtinytkin alkaa aina uudelleen alusta moneen otteeseen (Sotamaa, 2009), leikkejä on tutkittu jo ainakin 1900-luvun alusta lähtien (emt.), ja maamme tiettävästi ensimmäinen pelien tutkimukseen erikoistunut tutkimusryhmä, Tampereen yliopiston Game Research Lab, viettää parhaillaan 20-vuotisjuhlavuottaan. Suomalaiset pelitutkijat ovat saaneet merkittäviä kansallisia ja kansainvälisiä tutkimushankerahoituksia, kuten Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen pelitutkimusryhmien yhteinen Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikkö (2018–2025), jolle Suomen Akatemia myönsi juuri kolmen vuoden jatkorahoituksen, ja Veli-Matti Karhulahden (Jyväskylän yliopisto) johtama monikansallinen Ontological Reconstruction of Gaming Disorder (ORE) -hanke, jolle Euroopan tutkimusneuvosto myönsi kahden miljoonan euron suuruisen viisivuotisen rahoituksen (2022–2027). Lämpimät onnittelut näiden – ja kaikkien muidenkin rahoituksensa ansainneiden – pelitutkimushankkeiden tekijöille! Suomalaisella pelitutkimuksella on myös vahvaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mistä konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita kansainvälisesti palkittu Suomen pelimuseo, joka perustettiin Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin vuonna 2017. Pelitutkijoilla oli keskeinen rooli museon perustamisessa ja sittemmin muun muassa useiden museon näyttelyiden kuratoimisessa.

Menneitä onnistumisia on tärkeää juhlia, mutta vähintään yhtä tärkeää on pohtia, mikä tuo meille menestystä tulevaisuudessa. Suomi on yhä kasvava, kehittyvä ja moninaistuva pelitutkimusmaa. Kansallinen pelitutkimusosaamisemme ei keskity vain muutamaan tutkimusryhmään tai yliopistoon, vaan arvokasta ja ansiokasta pelitutkimustyötä tehdään monissa eri ympäristöissä (myös yliopistojen ulkopuolella), eri tieteenaloilla ja niiden väleissä sekä moninaisten tiedonintressien motivoimana ja metodologioiden ohjaamana. Suomessa työskentelevät pelitutkijat ovat myös monikielisiä, paitsi kansallisiin kielivähemmistöihin kuuluvien myös Suomeen rekrytoitujen kansainvälisten tutkijoiden ansiosta.

Tieteellisenä seurana, jonka kunnianhimoinen tavoite on seuran sääntöjen mukaan “toimia pelitutkimusta harjoittavien henkilöiden monitieteisenä edustajana, yhdyssiteenä ja tukena Suomessa”, pohdimme usein, miten voisimme parhaiten palvella näin moninaista tutkijayhteisöä. Siksi tätä verkkosivua uudistaessamme keskeinen tavoitteemme on kehittää siitä tulevaisuudessa monia yleisöjä hyödyttävä portaali pelitutkimuksen maailmaan: tietokeskus siitä, mitä pelitutkimus on, missä sitä voi opiskella, millaisia asioita suomalaiset pelitutkijat tutkivat juuri nyt ja niin edelleen. Kehitystyö on vielä kesken, mutta tämän blogin perustaminen on jälleen yksi askel eteenpäin.

Tavoite on seuran sääntöjen mukaan “toimia pelitutkimusta harjoittavien henkilöiden monitieteisenä edustajana, yhdyssiteenä ja tukena Suomessa”

Haluamme myös kutsua sinut mukaan tähän prosessiin, viemään suomalaista pelitutkimusta yhdessä eteenpäin. Onko sinulla toive sivujen sisällöstä tai vaikka idea blogista, jonka voisit kirjoittaa? Ota yhteyttä osoitteeseen info@pelitutkimus.fi!

Jos et ole vielä Suomen pelitutkimuksen seuran jäsen, voit täyttää jäsenhakemuslomakkeen täällä. Samalla sinut lisätään seuran sähköpostilistalle ja saat seuran kuukausikirjeen, jossa jaamme pelitutkijoita kiinnostavia ajankohtaisia kirjoituskutsuja, uutisia ja tapahtumatiedotteita. Otamme myös erittäin mielellämme vastaan vinkkejä esimerkiksi pelitutkimusväitöksistä, seminaareista ja muista akateemisista ja ei-akateemisista tapahtumista, avoimista työpaikoista, kirjoituskutsuista ja muusta, joka voisi kiinnostaa suomalaisia pelitutkijoita, jaettavaksi jäsenkirjeessämme ja sosiaalisen median kanavillamme.

Tervetuloa rakentamaan kanssamme vieläkin parempaa suomalaista pelitutkimusyhteisöä!

Usva Friman
Suomen pelitutkimuksen seuran puheenjohtaja

Blogin kuva: Jonne Renvall 2022.